Hiljaisuus on yön sävelmää. Istun yksin keskellä huonettani ja kuuntelen miten yksin olenkaan. Tiedän hänestä kaiken, olen hänen kanssaan istunut lattialla ja pitänyt hänen kädestään kiinni. Siirryn istumaan vasten seinää.

Aurinko paistaa taivaalla ja tuuli kantaa lintujen laulua ilmassa. Auringonvaloa vasten näen miten sinä juokset minua vastaan. Kiedot kätesi ympärilleni ja kaadumme selällemme nurmikolle. Sinun hymysi valaisee maailmaani kirkkaammin kuin kesäinen aurinko ikinä pystyisi.

Seinän kylmä hehku läpäisee paitani pinnan, joten nousen seisomaan. Liikkumaton on huone ympärilläni. Pimeyden läpi erottuu ympärille kerättyjen turhien esineiden ääriviivat. Valokuvat pöydälläni ovat vain raamitettua pimeyttä. En halua mennä sänkyyn, koska siellä odottaa kaipuu sinusta.

”Hei”, sinä kuiskaat korvaani. ”Nukutko?”

Hiljaisuus on yksinäisyys.

”Mä näin pahaa unta. Voinko mä tulla tähän viereen hetkeksi aikaa?”

Huoneessani vain pimeys vallitsee.

”Oot niin lämmin.”

Yritän taistella synkkyyttä vastaan, joka sydämessäni asustaa.

”Mä.. mä rakastan sua.”

Kylmyys läpäisee ihon pinnan. Ylitsevuotava tunne kangistaa sisuskalut. Minä nousen seisomaan vapisevin jaloin ja peitän kasvot käsilläni. Miksi olen täällä? Miksi tässä huoneessa? Miksi tähän aikaan? Hoipertelen ja kaadun sänkyyni. Sen lohduttomaan maailmaan uppoudun kuin avuton lapsi. Heikkona ja lyötynä makaan kun lyövät rummut armotonta tahtiaan. Puristan peiton reunaa. Soivat viulut katossa kiihtyvään tahtiin. Sydän hakkaa ja hampaani purevat yhteen. Saavuttaa soitanta huippunsa, kipu iskeytyy tunteisiin.

Aamun myötä loppuu sävelmä. En ole levännyt, en ole virkeä. Nousen sängystä ja pesen hampaat. Peilistä minua katsoo vain varjo ihmisestä.

Keskiyön orkesteri astuu alas lavalta ja vain muistoissani sen soitto raikaa.