Minä olen taivas. Venytetty halki horisontin peittämään meidät kaikki yhteisen peiton alle, missä kuljemme turvallisesti ulkopuolisilta hirviöiltä piilossa. Peiton alla on koti ja turva. Siellä katsomme toisiamme silmiin, teemme kauniita asioita muilta piilossa, sekä uskomme toisillemme suurimmat salaisuutemme. Peiton alla tulee luottamus ja kaikki paha siitä hetkestä katoaa. Minä olen taivas.

   Oli aika lähteä, minulle sanottiin. Tyynen rauhallisesti he sen lauseen tiputtivat huuliltaan. Raskaana se tömähti lattialle, käveli luokseni ja veti minua paidan helmasta kuin sanoakseen:

   "You heard the lady, it's time to go you bloody brat."

   Aika lähteä. Kuka sen päättää? Kuka päättää ajasta ja siitä, mitä me sillä teemme? Aikamme on rajallista, joten se on aika suuri vastuu antaa osa siitä jonkun toisen päätettäväksi. Tällä kertaa en voinut kuitenkaan muuta. Määräilevä lause lattialla kiskoi paidan helmaani entistäkin kovempaa, enkä halunnut sen repeytyvän; Se kun oli viimeinen asia, jonka olin saanut äidiltäni ennen kuin..

   Uusi koti oli ihan sievä. Pieni keltainen omakotitalo pienen kylän laitamilla. Sen pihalla oli pieni keinu ja pieni hiekkalaatikko, mikä tarkoitti, että kaiken tämän pienuuden keskellä oli joskus ollut jotain suurtakin, nimittäin perhe. Ehkä pienet lapset aikoinaan leikkivät tällä pihalla yhtä pienien ystäviensä kanssa pienillä leikkiautoillaan. Pienet lapset leikkimässä isossa maailmassa. Isossa maailmassa, jota varjeli vielä isompi taivas. Niin kuin vanhemmat katselevat lastensa leikkimistä. Korkealla heidän päittensä yläpuolella vastuutuntoinen vanhempi tarkkaili. Tyytyväisenä tuotokseensa, onnellisena hetkessä.

   Astuin sisään pieneen keltaiseen omakotitaloon silmät suljettuna. Tein aina ensimmäisen "entrancen" silmät suljettuna ja annoin uuden ympäristön tutkailla minua rauhassa. Olin pieni, pellavatukkainen tyttö. Ei siis mitään pelättävää, talo ajatteli. Sitten avasin silmäni. Terävä katse, tarkkaileva katse. Katse, joka näki nurkkaan piilotetun likaisen sukan, matossa olevat kohoumat kohdista, jonne lika oltiin harjattu piiloon. Katse, joka aisti näkymättömät haamut katonrajassa, ilkkumassa elossa olevia asukkaita saadakseen edes pienen hippusen sitä inhimillisyyttä, mikä heiltä oltiin riistetty. Talo pelästyi. Pieni tyttö oli kuin tulleissa käytettävät läpivalaisukoneet;  Et voi valehdella minulle.

   Vuonna 1890 tässä talossa oli asunut ilkeä mies. Hän oli sisimmiltään musta ja pahansuopa, minkä mahdollisti hänelle suotu vauraus, minkä hänelle oli antanut perinnöksi hänen isänsä, joka teki maan parhaita kenkiä, joita ostivat monet kuuluisat henkilöt, kuten esimerkiksi Helen Radenberg, joka oli aikoinaan kuuluisa kirjailija, mutta joka nuorena murhattiin. Tämä murhaaja, nimeltään Lars Everforest, oli hienosta sukunimestään huolimatta kovin epäonninen. Hän piti pokerista, mutta oli siinä varsin huono. Yhdistelmä, joka on ennenkin pilannut monien ihmisten valoisan tulevaisuuden laittamalla verhot kiinni ja potkaisemalla heitä kylkeen kovaan ääneen huutaen. Tällä kertaa Larsia ei kuitenkaan kylkeen potkaissut elämä, vaan hänen vuokra-isäntänsä Karl. Velka oli maksettava, joko rahalla tai sitten verellä.

   Lars keksi kuitenkin suunnitelman. Hän päätti ryöstää kuuluisan kirjailjan. Kyseinen kirjailija, joka siis oli Helen Radenburg, olisi täydellinen ryöstökohde, sillä pieni heiveröinen nainen tuskin pistäisi kovin paljon hanttiin päättäväiselle roistolle, joka kookkaan ruhonsa ansiosta olisi jo itsessään riittävän suuri uhka taivuttelemaan mahdollisesti vastusteleva nainen yhteistyöhön. Paras kuitenkin ottaa ase, ihan vaan näytön vuoksi, päätti Lars.

   Keltaisessa talossa syötiin tänä iltana puuroa. Sitä keitettiin kattilassa, jonka pohja oli musta ja halkeileva. Itse uuni oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta sen tuottama lämpö oli kuin vanhan ammattilais-veistäjän tekemä taideteos: moitteeton.

   Katson taivasta harmaan ikkunan läpi ja pohdiskelen. Ikkunan läpi taivas näyttää harmaalta, mutta ulkona taivas on kauniin sininen. Onko taivas siis harmaa vai sininen, vai miltä se näyttäisi, jos katsoisimme sitä silmiemme ulkopuolelta? Kohotan käteni ja tervehdin ohi lentävää kottaraista. Hän vastaa tervehdykseeni kuin herrasmies.