Talo seisoo kukkulalla nojaten hieman vinoon. Huomaan että se on yksinäinen Pohjoistuulen yrittäessä iskeä sitä nurin päivästä toiseen, joten päätin tarjota talolle hieman tukea käymällä sitä tapaamassa. Minä kävelen sisään ja vaikka en aluksi nähnyt mitään, kuulin silti tervetulleen narahduksen, joka toivotti minut sisään. Olin varovainen liikkuessani eteenpäin, sillä pelkäsin että painoni olisi talon puiselle lattialle liikaa. Talo ei kuitenkaan taipunut, vaan se päästi iloisia narinoita jokaisen askeleeni myötä. Olin iloinen ja hymyilin. Varpaani liukuivat tukevan puulattian päällä ja käteni loivat kauniita kaaria ilmaan, joiden ympärille pienet pölyhiukkaset kokoontuivat ihmeissään. Minä hypin huoneesta toiseen talon soittaessa rytmiä narinoillaan. Olimme kuin yhtä suurta perhettä, onnellisina yhdessä, kunnes iski taas Pohjoistuuli.
      Se suorastaan raivosi talolle, joka ei suostunut alistumaan sen mahdin edessä, vaan joka käänsi sille kasvonsa ja pysyi juuri siinä missä oli. Huomatessani miten paljon talo kärsi tästä tuulesta, minä vaivuin polvilleni lattiaa koristavan pölyn äärelle ja anoin sitä: 
    "Oi sinä vanha ja viisas talo. Niin kauan olet vain seissyt paikoillasi Pohjoistuulen raivotessa. Heitä menemään vanha kunniasi ja antaudu. Älä kärsi enää vaan vaivu ansaittuun lepoon joka niin vääjämättömästi sinua kutsuu". Talo ei vastannut. Tuuli ulvoi vielä hetken, kunnes se viimein antoi periksi ja palasi keräämään voimiaan. Talo oli kestänyt jälleen, mutta näin ei tulisi tapahtumaan seuraavalla kerralla. Monet laudat sen seinästä olivat taipuneet kohti etelää, eikä taloa kannatellut enää mikään muu kuin sen oma tahto. Minä anoin jälleen: 
     "Oi sinä kaunis ja upea talo. Vaivu lepohon nyt kun tuuli ei ole näkemässä. Olet voittanut sen niin monta kertaa, anna tämän olla se viimeinen. Älä anna sille sitä kunniaa että se saisi sinut kaataa". Talo ei vastannut ja silloin minä tajusin: talo oli jo kuollut. Narina ei kuulunut jalkojeni alta, eikä pöly enää seurannut käsieni kaarta. Olin yksin. Kävelin ovelle ja avasin sen (ei kuulunut saranoiden korkea-äänistä vihellystä). Pieni viima kävi kasvoillani ja tiesin heti kenen asioilla se liikkui. Pian se palaisi takaisin mistä oli tullut ja toisi mukanaan Pohjoistuulen - viimeiseen hyökkäykseen.
     "Herra herra", se huutaisi innoissaan.
     "Talo on kuollut herra! Se on kuollut! Nyt on oiva hetki iskeä!" 
 Minä kävelin talon eteläiselle puolelle ja asetin käteni talon seinää vasten. Sen pinta oli sileä ja kirkas, koska siihen ei Pohjoistuulen voimakkaat puuskat olleet osuneet. Tunsin kämmeneni alla miten tuuli työnsi taloa minua kohti kaikella mitä sillä oli antaa. Minä huusin ja työnsin seinää kohti pohjoista. Pohjoistuuli oli kova ja periksiantamaton, välillä jopa ylivoimaisen oloinen, mutta lämpimät muistot talosta antoivat minulle voimaa jolla jaksoin eteenpäin. Näin sieluni silmin, miten vuosia sitten talo oli seissyt kukkulalla auringon lämmössä valtavien päivänkakkaroiden ympäröimänä. Aivan kuin olisin ollut paikalla silloin, kun pienet lapset läheisestä kylästä pelasivat kirkonrottaa talon kupeessa ja pitivät päivisin piknikkejä. Niin paljon muistoja mahtui tähän vanhaan taloon ja ennen kuin ehdin edes huomata niin suuri ja mahtava Pohjoistuuli oli häviämässä ja talo suoristui. Ponnistin vielä viimeisen kerran ja Pohjoistuuli joutui pakenemaan kaatuvan talon alta. Väsymys kaatoi minut maahan ja minä huohotin. Pohjoistuuli oli voitettu, talo oli voittanut ja kaikesta Pohjoistuulen yrityksistä huolimatta, talo onnistui kaatumaan sen suuntaan. Vaikka olimme vasta tavanneet, tuntui kuin minä ja talo olisimme olleet ystäviä jo vuosia. Käännyin lähteäkseni kukkulalta ja tunsin sydämessäni, miten vanha talo kiitti minua taivaasta käsin, missä se iloisena kylpi lämpimässä auringonvalossa ja suurien pilvien ympäröimänä.