En pitänyt itsestäni joka heijastui sinun silmistäsi. Olin heikko ja avuton sinun edessäsi. Miten muutenkaan? Olit niin täydellinen. Olit hauska, kaunis ja älykäs. Sinun sanoissasi oli painoa, ne jättivät jälkensä kuulijaan. Sinun tekosi olivat puhdasta sinua. Olit kuka olit ja teit sen mitä mielesi teki. Olit poikkeuksellinen ja uniikki. Minäkö sinut omisin itselleni? Minä?

Sinun kanssasi en saanut kunnolla muodostettua lauseita. Jäin katsomaan miten aurinko osui täydellisesti kasvoihisi ja valaisi sinut. Tärisin ja hikoilin, enkä pystynyt olemaan lähelläsi. Sinun hajuvetesi sai minut ekstaasiin. Parasta aikaa kanssasi vietin sulkemalla silmäni ja antamalla periksi sinun tuoksullesi. Näinkö minä sinut viettelisin? Paistattelin sinun hehkussasi antamatta mitään takaisin. Olin onnellinen pelkästään siitä, että sinä olit vierelläni. Tämä riitti minulle, mutta se ei tehnyt sinua onnelliseksi.

Pelkäsin sinua, sillä en halunnut pilata sitä kuvaa jonka olit luonut minusta. Pelkäsin sanovani jotain tyhmää, pelkäsin tekeväni jotain tyhmää. Ja minähän tein, enkä osannut korjata sitä. Suutuin sinulle, koska suutuin itselleni. Syytin sinua vihasta jota tunsin itseäni kohtaan. Siksi lähdin lopullisesti. En tahdo pelätä, en tahdo vihata. Rakastin, mutta enää en pysty, en jaksa.

En enää koskaan sinua.