En minä tiedä. Siellä hän istuu jälleen toisen miehen seurassa. Mitä tästä nyt pitäisi ajatella? En minä tiedä..

 

Kaikki on niin sotkuista aina. Samat likaiset astiat makaavat lattialla keräämässä pölyä, kaiuttimista soi mielen kuolevaisten tasolle laskeva kappale, kuten aina, minä en tahdo ajatella näitä asioita, en kaipaa totuuden kylmää suihkua, sen mielen mustaavaa uutetta. Joo okei. Olisihan hän mukava tässä vierellä, mutta en ole valmis ratkomaan sieluani kappaleiksi, vain jotta hän pääsisi näkemään pilkahduksen sisimpääni. En katso edes itse. Se ei ole kaunis, se on normaali. En tahdo olla normaali. 

 

Viimeiset viikot täällä hänen seurassaan ovat mielenterveyteni kannalta turhauttavia päiviä. Rak-rak-raksuttaa päässäni, sähkövirta johtaa ajatuksia toisiinsa linkittää, minä pidän, ehkä tykkään, ehkä vain pystyn hänen seurassaan turtumaan hetkeen ja olemaan jossain miellyttävässä paikassa, jossa minun ei tarvitse liikaa ajatella asioita, jotka turruttavat aistini ja kohkaavat minun elämääni pisaran itsetuhoisuutta.

 

Tuh-tuh-tuhoaa hetken kerrallaan aivoni vanhoja muistoja ja haaveita lapsen päässä muodostamista kauniista ajatuksista. He-he-hetki vielä hänen kanssaan on viimeinen laatuaan ja hän katsoo minua odottavasti. Ankkuroivatko seuraavat sanani hänet kanssani ikuisesti tähän sotkuun, jossa hänen tulisi kanssani elää ja ehkä tuomaan minulle arkista unohdusta kaikesta tästä liikkumattomasta tilasta, johon minut on laitettu.

 

Minä e-e-en pysty jaksa halua, pelkään pelkään avaan suuni vain lähettääkseni hänet hennolla puhalluksella kauas täältä, koska niin valmis täältä hän on lähtemään, että pelkkä henkäys hänet kilometrien päähän lennättää. Lähde tääl-tääl-täältä sinä höyhen, jonka tuoksu pehmeys sanat ja katseet säilyvät tuhoa kylvämissä aivoissani kenties keväisen suursiivouksenkin jälkeen.

 

Täällä jälleen minä syljen ajatuksiani bittiavaruuden arvaamattomaan ja pohjattomaan kuiluun, vastahenkäys minut voi vielä hänen kurssilleen johdattaa, mutta kuka puhaltaa kuiluihin, joissa sieluttomat hirviöt haikailevat kadotetun saaliin perään. Sieluton on hän, joka voi kaikesta irroittaa ja jonka katumus on vaiennettu. En halua olla normaali, mutta normaaliksi minua kutsutaan. En tahdo olla sieluton, mutta peilini ovat jo sumeudesta tummuneet. En kykene sanoillani painoa sydämiin synnyttämään.

 

Hei vain. Ehkä tuuli meidät toisiamme kohti vielä lennättää. Ehkä opin siihen mennessä itseni muistoihisi istuttamaan ja sydäntäsi koskettamaan.