Silmäni olivat auki ja katsoin edessäni olevaa seinää. Mitä? Minähän menin juuri nukkumaan. Hätkähdin kun tajusin olevani hereillä ja täysin tuntemattomassa ympäristössä. Oli valoisaa ja heti kun silmäni tottuivat siihen, aivoni alkoivat prosessoimaan tilannetta, samalla kun aistini syöttivät niille dataa huimalla nopeudella. Ensin sain tiedon omasta kehostani. Kaikki raajat olivat tallella, mieleni tuntui kirkkaalta, kehoni tuntui normaalilta enkä tuntenut minkäänlaista kipua tai ylimääräistä rasitusta. Hyvä. Sitten ympäristö. Olin huoneessa joka oli ympyrän muotoinen ja hyvin steriilin oloinen. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja, kuin selkänojallinen tuoli jonka päällä istuin. Päälläni oli valkoinen vaate, aivan kuin sairaalassa olevilla vuodepotilailla. Olinko sairas ja joutunut sairaalaan, ajattelin ensin, kunnes aivoni kertoivat tämän teorian olevan mahdoton, sillä mikään sairaala ei ole tämän näköinen, eikä missään sairaalassa kohdeltaisi potilasta tällä lailla. Huone oli nimittäin steriilistä ulkomuodostaan huolimatta muutenkin hyvin outo. Valoa tuntui olevan riittämiin, mutta minkäänlaisia valaisimia ei näkynyt, aivan kuin huone itse olisi hohtanut. Onpa omituinen uni, ajattelin, kunnes yhtäkkiä mies seisoi edessäni. Huusin ja kaaduin taaksepäin lyöden pääni lattiaan. Kuului kova ääni, mutta en tuntenut juurikaan kipua. Nyt tajusin kauhukseni, että en uneksinut. Nousin kömpelösti jaloilleni ja huusin:
    "Kuka olet?! Mitä minulle on tehty?! Mitä olette syöttäneet minulle?!". Mies katsoi minua eleettömästi ja vastasi:
    "Minä, olen Jumala".

    Minä jähmetyin. Koko maailmani jähmettyi. Sana kaikui pääni sisällä, ja se sana oli 'Jumala'. Kaikkivaltias, ihmisen ja maailmankaikkeuden luoja.
     "Et ole", sanoin varovaisesti ja hermostuneesti hymyillen. Hän näytti noin 40-vuotiaalta mieheltä, jolla oli valkoinen lyhyt tukka ja hieman partaa. Hän oli pukeutunut valkoiseen pukuun ja hän seisoi edessäni ryhdikkäänä kädet selkänsä takana. Mikä sairas pila tämä oli? Minut oltiin kidnapattu ja huumattu, mutta miksi tämä mies kutsui itseään Jumalaksi, ja mikä tämä paikka oli.
    "Tule mukaani", mies vastasi ja avasi takanaan olevan oven. Ovi? En ollut huomannutkaan. Mies astui ovesta sisään ja sulki sen perässään. Ryntäsin mieheen perään paniikinomaisin tuntein. Jumala? Minun oli pakko saada tietää. Käteni käänsi ovenkahvan alas asti, jonka jälkeen vedin ovea itseäni päin. Astuin sisään ja näkökenttäni täytti mitä ihmeellisin näky.

    Sininen planeetta pyöri hitaasti avaruudessa massiivisen auringon valaistessa sen pintaa. Katsoin alaspäin ja näin vain tyhjää. Yritin nostaa käteni, mutta minulla ei ollut niitä. Yritin kääntää päätäni, mutta niin uskomattomalta kuin se tuntuikin: minulla ei ollut sitä. Yritin sanoa: "Mitä tämä on", mutta minulla ei ollut suuta. Silti minä liikuin. Aivan kuin ajatuksen voimalla, pystyin liikkumaan avaruudessa, omalla linnunradallamme, niin nopeasti kuin halusin, minne vain halusin. Mitä halusinkaan nähdä, sen myös näin ja kaikki oli paikallaan. Taloni, ystäväni, vaimoni ja lapseni. Kaikki. En voinut koskettaa heitä, saati kommunikoida heidän kanssaan. He eivät nähneet minua, mutta minä näin heidät. Vaimoni kirkkaan vaaleat hiukset olivat poninhännällä kun hän leikkasi sipulia keittiössä. Kello oli kolme ja oli ruoka-aika. Lapseni leikkivät legoilla hänen takanaan. Yksi tyttö ja yksi poika, aivan niin kuin hän oli halunnut. Voi miten onnellisia me olimme. Jos minulla olisi ollut silmät, ne olisi varmaan täyttyneet kyynelillä, mutta sen sijaan huomasinkin, miten koko maailma kaikkosi luotani, ja yhtäkkiä olin taas tuolilla istumassa siinä samassa huoneessa, josta olin juuri lähtenyt. Mies oli taas edessäni.

    "Toivottavasti tuon jälkeen uskot minua, sillä kannaltamme on erittäin tärkeää, että ymmärrät täysin mistä pian aion puhua", mies sanoi vakavana, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä en kuitenkaan pysynyt yhtä tyynenä, sillä sydämeni hakkasi hullun lailla. En kuitenkaan sanonut mitään. Katsoin vain miestä vihaisesti ja puristin tuolini käsinojaa sormet valkoisina. En tiedä johtuiko vaikenemiseni pelosta, vai jostain muusta, mutta sillä hetkellä en kyennyt tekemään juuri mitään muutakaan. En edes tiennyt miksi olin vihainen. Minun tarvitsi vain ajatella perhettäni ja viha yltyi, mutta muuten sillä ei ollut mitään merkitystä. Ajatukseni tuntuivat hetkittäin olevan ohuita lankoja, jotka katkesivat yrittäessäni koota niitä.
    "Jos sinulta kysyttäisiin kuka minä olen, niin todennäköisesti vastaisit minun olevan Jumala, sillä minä vastaan täysin sitä Jumalaa, josta sinä ole kuullut omassa maailmassasi. Kun taas jos minulta kysyttäisiin vakavasti kuka minä olen, vastaisin vain että olen ihminen", mies sanoi tyynesti katsoen minua suoraan silmiin.
    "Tämä on oikea maailma, kun taas se missä sinä olet asunut, on osa pelkkää koetta". Koetta?  Mitä helvetin koetta? Purin hammasta yhteen kun vihani tätä miestä kohtaan vain nousi nousemistaan.     "Ihminen ei ole kuolevainen, niin kuin sinun maailmassasi ajatellaan. Ei todellakaan. Me olemme nimittäin todellisuus ja todellisuus on me. Meillä vain on kaikki valta ja kaikki tottelee vain meitä". Mistä tämä mies puhuu, ajattelin. Hän sanoi ettei hän ole Jumala, vaan pelkkä ihminen. Mutta jos hän on pelkkä ihminen..

    Nousin ylös tuolistani, kohotin nyrkkini ja löin miestä. Tai ainakin kuvittelin lyöväni. Nyrkkini ei kuitenkaan ikinä osunut maaliin, sillä juuri ennen osumaa olin taas istumassa tuolissa katselemassa miestä. Mies katsoi minua vieläkin täysin rauhallisesti puhuen:
    "Meidän maailmassamme ei ole käsitteitä aika, moraali, materia tai energia. Ne ovat ainoastaan asioita, jotka me loimme teidän maailmaanne".
    "Mitä äsken tapahtui", kysyin hämmästyneenä. Aluksi olin vain sekaisin siitä että olin taas palannut tuoliin, mutta pian huomasin että myös kaikki viha oli kaikonnut minusta. En voinut suuttua vaikka olisin halunnut. Aivoni ihmettelivät tätä myös, joten he syöttivät minulle kuvia perheestäni, mutta siitäkin huolimatta että tämä mies oli juuri ottanut minut perheeni luota, en tuntenut mitään.
    "Me olemme kaikki. Kaikki tapahtuu niin kuin me haluamme", mies vastasi kysymykseen, jota en ollut ääneen sanonut. Olin hiljaa ja mies jatkoi selostustaan:
    "Koska olemme ihmisiä, myös meillä, niin kuin teilläkin, on pohjaton tiedonhalu. Koska kaikki tapahtuu niin kuin me haluamme, olemme luoneet itsestämme täysin riippumattomia olentoja, jotka ovat osittain meidän kaltaisiamme, mutta silti niin erilaisia. Monien erilaisten testien takia loimme maailmastanne niin monimutkaisen, mutta silti uskottavan kaikkine sääntöineen ja lakeineen. Rajoitimme myös - kuten varmasti jo tiesitkin - teidän kykyänne muokata todellisuutta."
    "Entä..", aloitin, mutta miehen ei tarvinnut kuulla kysymystä loppuun tietääkseen mitä ajattelin:
    "Kun ihminen kuolee, me poistamme hänet. Olette pelkkiä laboratorio-hiiriä." Kuuntelin miestä täysin kukistettuna, mutta tyynenä. Kaikki oli ollut pelkkää valetta. Hetkinen, sanoin itselleni. Uskonko tosissani tätä miestä? Miksi kaikki mitä hän sanoo kuulostaa niin järkeenkäyvältä. Aivan kuin se olisi ainoa oikea totuus. Miten pystyin olemaan näin rauhallinen?
    "Miksi minä olen täällä", kysyin. Mies avasi suunsa ja pyyhkäisi pois koko olemassaoloni tarkoituksen sen myötä:
    "Kokeilun vuoksi".

    En voinut uskoa sitä. Ennen totuutta olin luullut että olin ollut jotenkin tärkeä, ja että minut oltiin hyväksytty harvojen ja valittujen joukkoon, mutta sitten matto vedettiin altani ja minä-keskeinen maailmani sai kokea rajun herätyksen. En kuitenkaan järkyttynyt, vaan otin asian tyynesti vastaan, mikä tuntui aluksi hieman oudolta, mutta myöhemmin hyvinkin luonnolliselta.
    "Ymmärrän", minä vastasin kylmän rauhallisesti miehelle, joka vain katsoi minua räpäyttämättä silmiään kertaakaan.
    "Tarkkailemme maailmaanne jatkuvasti ja merkitsemme kaiken muistiin. Me rakastamme tuloksia ja lukuja, aivan kuten osa teistäkin", mies sanoi luoden mieleeni kuvan innokkaista tutkijoista kokeen ääressä. Nyökkäsin ymmärrykseni merkiksi.
    "Kaikki merkittävät historiaa mullistavat asiat ja tapahtumat kuten maailmansodat ja terrorismi ovat meidän luomia elementtejä, joiden tarkoitus on yksinkertaisesti muuttaa vallitsevaa järjestelmää, jotta me voisimme sen jälkeen tutkia miten teidän käytöksenne muuttuu niiden myötä. Uskonnot, ideologiat ja valtiot ovat asioita, joiden avulla me olemme osa teidän jokapäiväistä maailmaanne ja vaikka emme puutukaan teidän vapaaseen tahtoonne, ohjailemme aina välillä tiettyjä tarkkaan valittuja yksilöitä ja heidän tekojaan, jotta meidän olemassaolomme pysyisi salaisena ja tutkimuksemme voisi jatkua".     Kaikki kävi täysin järkeen, ja pystyin jopa luomaan johtopäätöksen jolle halusin vielä varmistuksen:
    "Ja onko vielä niin, että meidän maailmamme ei ole ainoa, jota tarkkailette", kysyin ja mies nyökkäsi merkitsevästi sanoen:
    "On muitakin."

    Kuvittele maailma, jossa tiede olisi edennyt yhtä rivakasti kuin meidänkin maailmassa, mutta täysin erilaisessa järjestyksessä. Ihmiset kulkevat autoilla, jotka leijuvat juuri ja juuri maan yläpuolella sähkömagneettisen maantien yläpuolella, mutta lääketiede heidän maailmassa on niin jälkeenjäänyttä, että lapsikuolleisuus ja muut sairaudet varjostavat heidän huoletonta elämää. Jos tämä jo kuulosti kiehtovalta, niin kuvittele sitten maailma, jossa vallitsisi viidakon lait, tai sen vastapainoksi maailma, jossa ihmisten hyve-etiikka on niin kehittynyttä, että pienemmällekin teolle löytyy aina tietty hyväksi havaittu koodi, jota ihmisen pitäisi noudattaa rangaistuksen uhalla. Maailmat täynnä pieniä eroja ja suuria eroja, ollen täten täysin erilaisia kokonaisuuksia. Ja minä näin sen kaiken. Maailma jossa evoluutiota ei tunnettu ja jossa kirkko oli ylin auktoriteetti, maailma jossa jääkausi vallitsi vielä meidänkin aikanamme ja johon me olimme sopeutuneet. Maailmoja joissa Homo Sapiens oli kuollut sukupuuttoon ja missä Neanderilaiset vallitsivat, ja maailmoja joissa ihmiset elivät yhdessä dinosaurusten kanssa, taistellen jatkuvasti vallasta niiden kanssa.
    "Nämä maailmat ovat kaikki jollakin lailla kytköksissä omaasi, joten sinun on helppo samaistua niihin", kuului ääni pääni sisässä. Mieleni oli kiihkeässä tilassa. Tämä oli niin mahtavaa, täydellistä. Aivan kuin kaikki ihmisen mielikuvitukselle mahdollinen olisi tullut toteen näissä maailmoissa, ja ensimmäistä kertaa saatoin nähdä kaunista unta hereillä, ilman että unen tarvitsisi ikinä loppua.
    "Onko niitä lisää", minä kysyin ja jos minusta olisi lähtenyt ääni, se olisi ollut utelias ja jännittynyt, aivan kuin lapsella joka olisi päästetty vapaaksi karkkikaupassa. Seuraavaksi aivan kuin kamera olisi zoomannut kauemmas, myös minun näkymäni avartui. Ja sillä hetkellä..Sillä hetkellä minä tajusin, että kaikki mikä äsken oli ollut kaikki, olikin nyt vain yksi pieni hiekanjyvä loppumattomassa hiekkarannassa.

    Miljardeja maailmoja, kuin tähdet taivaalla, avautuivat edessäni kertoen jokainen omaa kaunista tarinaansa minulle. Surullisia ja kauniita, pelottavia ja avartavia. Jokainen tarina, jokainen lause ja sana nostattivat kyyneleitä ja vihaa, rakkautta ja tuskaa. Uusia näkökulmia ja ajatuksia tulvi jokaisesta suunnasta, ja siihen virtaan minä heittäydyin kädet levitettynä sivuille. Ihmisiä niin monia erilaisia, mutta jokainen omalla tavallaan mielenkiintoinen ja samaistuttava. Maailmoja niin erilaisia ja uskomattomia. Maailmoja joissa ei ollut materiaa. Maailmoja, joissa ihmiset olivat mielensä ruumiillistumia. Maailmoja jotka koostuivat pelkästä energiasta. Informaatio-ryöppy tulvi pääni sisällä ja minä tutkailin sitä. Se oli kuin koko maailmankaikkeus tiivistettynä yhteen asiaan, ja se asia olin minä. Kaikki johti minuun, minä olin kaiken keskus, kaikki energia ja materia oli osa minua ja minä olin kaikki. Minulle oltiin annettu valta. Valta koko maailmankaikkeudesta. Jokainen soluni, molekyylini, atomini huusivat yhdessä olemassaolon kanssa suuressa kuorossa, jonka tahtipuikkoa pidin kädessäni. Tietoisuuteni oli kaiken tämän yläpuolella, mistä se tarkkaili ja katsoi maailmoja, jotka kiersivät minua kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Kun maailmankaikkeuden olemassaolo saavutti harmonian minussa, syntyi seesteisyys, joka ympäröi Minua. Se tunkeutui mieleemme ja tietoisuuteemme, ja Me syleilimme sitä. Kaikki oli viimeinkin yhtä, ja ensimmäistä kertaa Me oikeasti olimme.

    Istuin tuolilla ja katsoi edessäni seisovaa miestä vakavasti. Hänellä oli yllään valkoinen puku, joka istui hänen päällään täydellisesti. Mies liikutti huuliaan, mutta en kuullut mitään.
    "Anteeksi. Voisitko toistaa", kysyin kohteliaasti, mutta mies ei vastannut. Mies käveli ympäri huonetta, mutta katseeni ei pystynyt seuraamaan. Yritin liikuttaa päätäni, mutta se pysyi paikallaan, aivan kuin naulattuna. Mies laski kätensä olalleni, mutta en tuntenut mitään. Näin vain hänen kätensä ja sen miten päälläni oleva valkoinen vaate, joka muistutti sairaalassa olevien vuodepotilaiden päällä olevaa vaatetta, rypistyi olkapääni kohdalta. Mies käveli pois huoneesta, mutta en tajunnut jääväni yksin, kunnes pimeys otti huoneen haltuunsa. Naurahdin hermostuneesti ja luulin että mies pilaili. Huhuilin häntä hetken, mutta mies ei tullut takaisin. Suuni aukesi haukotuksen myötä ja tunsin miten väsynyt aloin olla.
    "Kun seuraavaksi avaan silmäni", päästin lauseen yllättäen suustani ja jatkoin tahtomattani: "minun on paras herätä omasta sängystäni". Silmäni menivät kiinni ja hämmästeltyään hetken omia sanojaan, ajatuksenikin lopulta hiljenivät ja langat katkesivat käsissäni lopullisesti.