Ja niin me kohtaamme jälleen.

"Hei vaan, et ole muuttunut sitten viime näkemän."

Tämä on minun alkupisteeni. Minä itseni kanssa. Yhdistyneet kaksi rikkoutunutta kuvaa. Sinä minusta kuin minäkin sinusta. En esitä vaan riisun naamioni - ja syvällä itsessäni kumpuaa sinun hiljainen hyväksyntäsi.

Mutta miksi aina näin.

Miksi tieni johtaa aina tänne? Raskaat ajatukset huolettomassa mielessä. Kevyt pää kantamassa ylikuormaa. Ne kaikki muut joita tavoittelen jäävät jalkoihini tai hukkuvat. Olenko oman itseni vankina, kykenemätön jakamaan huomiotani muille?

Koittaa taas tämä Turhuuden Aika. Mielenkiinnon kohdistaminen mieltä kiinnittämättömiin. Ajatuksettomien ajattelu. Turhuuden Aika. Päivieni pohjaton kaivo, ohitse lipuvien hetkien värittämä ruska. Keskustelujani kantaa kaiku..

Seinät avaavat ääntään. Raamitettu pimeys tarkkailee meitä. Katoavat lakanat sängyn nurkkiin, kukkii itsetuho lailla punaisen ruusun. Palaan alkuun. Ensimmäiseen tunteeseen joka minut nollaa.

Kaipaan aina. Aina sinua.

"Hei vaan, et ole muuttunut.."