Minä unohtelen paljon. Elämäni on täynnä mustia aukkoja. Nämä hetket ovat valuneet hukkaan, enkä ole löytänyt niitä. Minulla on myös salaisuus. Tämä elämä ei ole yksistään minun. Se on myös jonkin toisen..

Tiedätkö ne tarinat ihmissusista? Mies herää aamulla metsästä ja huomaa veren tahrimat vaatteensa. Hän yrittää järkeillä, mutta ei muista eilisestä yöstä mitään. Hän lukee lehdistä, että villipedot ovat raadelleet lähistölle laiduntavia lampaita. Hän aavistaa, että jotain on tekeillä ja alkaa pelätä itseään. Tämä on tarinan juoni. Sen perusidea. Mutta samalla se on myös minun elämäni synopsis.

Menetän välillä kontrollin. Tunnen miten hetkittäin jokin vieras vaanii taloni varjoissa. Näen miten se vaanii minua. Näen miten sen hahmo juoksee ikkunan edestä. Kuulen sen naurun. En voi sille mitään. Se on liian vahva minun heikolle mielelleni. Asiat vääristyvät. Suorat viivat taipuvat kaareviin muotoihin ja pöydän reunat muuttuvat teräviksi kuin veitset. Ystävieni pään tilalla hirnuvat hevosten ja koirien kasvot. Niiden suut ovat täynnä pureskeltuja hiiriä ja muita jyrsijöitä, jotka sätkivät pikku jaloillaan. Heidän kehoistaan puuttuu iho ja he vainoavat minua. Minä lyön ja heitän heitä esineillä, mutta ne tulevat vain takaisin. Minä hakkaan heitä maahan. Tiedän, että pitäisi lopettaa, mutta heidän kroteskit kehonsa eivät kuuluneet tähän maailmaan. Minä yritän tappaa heidät. 

Sitten kaikki palaa ennalleen. Ystävieni kasvot palaavat entiselleen. Vieras poistuu päästäni ja pystyn ajattelemaan. Viivat suoristuvat entiselleen ja pöydät pyöristyvät normaaleiksi. Todellisuus iskee. Pahiten kun huomaan ystävieni veren vaatteissani. Yritän selittää. Yritän parhaani mukaan poistaa huolen ystävieni sydämistä. Mutta miten voin lohduttaa heitä kun itsekin pelkään.

Miten voin lohduttaa heitä, kun minä olen susi ja he ovat lampaita.