Olipa kerran poika, joka rakasti tyttöä. Tyttö kävi samaa koulua kuin poika, mutta he eivät jutelleet keskenään. Poika rakasti tytön silmiä, hiuksia, huulia, tapaa millä hän käveli ja miten hän heilautti pitkät hiuksensa korvan taakse. Jos joku puhui tytöstä alentavasti, hän ei voinut jäädä kuuntelemaan.

Miksei poika siis mennyt tytölle puhumaan? Kuten sanottua, poika rakasti tyttöä ja halusi tämän itselleen, mutta mitä jos tyttö ei tykännyt hänestä? Ajatus tästä pelotti. Entä jos..? Poika päätti pysyä lähellä tyttöä, niin että tyttö tekisi aloitteen. Tytön huomaamatta sama poika istui aina hänen lähellään luokassa, liikkui samoilla alueilla koulupihalla ja hymyili vienosti aina kun heidän katseensa sattumalta kohtasivat. Kaikesta huolimatta poika oli tytölle näkymätön. Kuin taustalla soiva kappale, johon turtuu ja jonka kauneuteen ei kiinnitä huomiota. Siitäkin huolimatta poika rullasi joka yö peiton viereensä kerälle ja painoi päänsä siihen haistaen elävästi rakkauden kohteensa tuoksun. Hän sulki silmänsä ja tunsi miten tytön keho oli hänen kätensä alla ja miten heidän ruumiinsa painautuivat toisiaan vasten. Pelkkää harhaa kenties, mutta pojalle se oli totta.

Päivät sujahtivat ohi nopeasti. Kylmä ja lämmin sää vuorottelivat keskenään. Lumikinokset muuttuivat lammikoiksi, lammikot jääksi ja jää takaisin vedeksi. Oli erilaisia iltoja: kolkkoja, valoisia, lämpimiä ja synkkiä. Kaiken tämän keskellä vain yksi asia ei muuttunut - pojan rakkaus tyttöä kohtaan. Viimeiset koulupäivät olivat käsillä ja oli aika hyvästellä vanhat luokkatoverit. Elämässä oli kääntyvä jälleen yksi sivu ja viime vuosista tuli valmistuville nuorukaisille muistoja, joihin he tulisivat vanhempina uppoutumaan. Kasvot heidän ympärillään tulisivat herättämään vielä monia hymyjä kun tulevaisuudessa ne nähtäisiin uudelleen kauppojen jonoissa tai baarien penkeillä.

Niin. Se oli pojankin kohtalona. Nähdä entinen rakkautensa kaupan jonossa - ja hymyillä. Hymyillä vienoa hymyä, jonka tyttö oli välitunneilla nähnyt. Sitä samaa hymyä, joka oli hukuttanut hänet maisemaan, mutta jota poika saattoi vain yhdelle ihmiselle hymyillä. Ehkä yhteinen menneisyys samassa opinahjossa avaisi hyvän syyn kutsua tyttö vaikka kahville. Ehkä kahvin aikana heidän välillään löytyisi jotain muutakin yhteistä. Ehkä poika myöntäsi olleensa aikoinaan ihastunut ja ehkä tyttö myöntäisi saman. Ehkä pojan todellisuus ei olisikaan enää harhaa. Ehkä peiton alle mahtuisi kaksi kun se ei ollut enää kerällä. Niin. Ehkä..