Jotain on pielessä. Tämä ei ole sitä mitä sen pitäisi olla. | Väitteen varmuus 45%

Olen kuitenkin kohtalaisen varma, että en ole pakittamassa tästä enää. Koen, että tämä on niin lähellä sitä maalia, että tässä kannattaa pysyä. Aika ehtii kuitenkin muuttaa asioita, joten ei kannata reagoida hätäisesti. Päivä kerrallaan, niin uskon että asiat selkiintyvät. | Väitteen varmuus 94%

Tässä pitäisi kuitenkin olla erilaiset asiat pinnalla. Eivät nämä ole normaaleja ajatuksia tähän tilanteeseen ja tässä kohtaa. En koe pelkoa tai huolta. Tämä ei ole mieleni heikkouden heijastumaa. Tämä on vain mukava olotila kun odotit ekstaasia. Jotain on pielessä. | Väitteen varmuus 87%

Välitän. En halua satuttaa tai aiheuttaa kipua. | Väitteen varmuus 100%

En tiedä tarkalleen mitä tunnen tai mitä pitäisi tuntea. En osaa käsitellä tätä. En tiedä mikä on liian aikaista millekin tai jos olen jo myöhästynyt. Mitkään prosentit eivät pysty tarjoamaan riittävää indikaattoria tunteilleni, koska ne ovat sekoitus välittäjäaineita ja ideamaailman henkäyksiä. | Väitteen varmuus ?? %

Käyt töissä koska niin pitää tehdä. Käyt salilla koska se on terveellistä keholle ja mielelle. Opiskelet koska sinulla pitää olla koulutus. Seurustelet koska muuten jäät yksin. Yksinäinen ihminen on onneton ihminen. | Väiten varmsuus #"!%!

Kävele tätä polkua, tee nämä asiat. Rakkaus on mahtava tunne, kaiken mullistava olotila. Rakastunut ei voi olla toisesta erossa, ajattelee tätä jatkuvasti ja tuntee perhosia vatsassa toisen nähdessään. Jos et tunne näin, niin et ole rakastunut. Jos et ole rakastunut, niin sinulla on väärä kumppani. Jos sinulla on väärä kumppani niin etsi toinen. Sinun pitää pitää tuntea mitä pitää pitää tuntea. | Väitteen varmuus auttakaa%

Teen asiat omalla tavallani tällä kertaa. Määrittelen asiat itse, kohtaan epävarmuuden sellaisella vakaamuksella, että faktat muuttuvat todellisuuttani vastaamaan. Miksi ei? Mitä siitä olisi haittaa? Miksi en voisi sanoa mitä haluan sanoa? Miksi sen pitäisi vastata sitä piinallista tunnetotuutta, jota en osaa kuitenkaan lukea? Enkö voi vain vedota tulkintavirheeseen? | VäitteEntä jos löydät vastaukset ja huomaat että valehtelit toiselle? Entä jos toinen rakentaa pesää totuudellisen rakkauden materiaaleilla? Mitä teet kun heidän elämä murenee istuttamasi valheellisen perustuksen pettäessä?

Välitän. En halua satuttaa tai aiheuttaa hänelle kipua. Uskon tämän väitteen varmuuteen 100%. Mitä sen varaan uskaltaa rakentaa? Ehkä seuraavan päivän. Ehkä yhden päivän suudelmaa ja lempeitä sanoja. Aamuisen yhteisen herätyksen ja käsi kädessä kellon kanssa kulkemisen. Ymmärtäväisen katseen, kallistetun korvan ja pienen lupauksen. Tutun tuoksun ja äänen. Silmien avauksesta niiden umpeutumiseen.

Ja kun aamu taas koittaa,

ehkä se myös kantaa,

seuraavankin päivän.

Tämä on eräänlainen luolan seinämä tämä minun blogini. Tietynlaista ajatusten manifestointia ilman tavoitetta tai yleisöä. Onkohan aika milloin jonkinlaiset silmäparit näitä tähyilevät minun lisäkseni ja tekevät johtopäätöksiä ihmisestä ruudun toisella puolella? Pitäisikö jotain paljastaa, vai pilaako se mysteerin? No tässä pientä infoa teille kaikkein uskollisimmille, jotka odotatte kuin kuuta nousevaa tekemiäni blogikirjoituksia (moi äiti!):

Mulla on vähän vinossa oleva varvas!

Minkä värinen on rakkaus?

Tiesittekö, että kun saavutat oman alhaisen pisteesi, niin maailman värit vaihtuvat ympärilläsi erilaiseen?

Punainen ei ole enää voimakas väri, mikä lataa sinuun energiaa, vaan se on vihaa synnyttävä kaiken alleen peittävä entiteetti. Keltainen ei ole pirteä ja hilpeä, vaan se häikii, pakottaa siristämään silmiä ja aiheuttaa päänsärkyä. Sininen ei ole rauhallinen ja pohtiva, vaan yllesi kaatuva masennuksen aalto, jonka alta et saa henkeä.

Meidän tilanteemme muuttaa meitä. Se venyttää luomaamme minä-kuvaa äärimmilleen, kunnes lakanaan ilmestyvien repeytymien alta paljastuu jotain mitä et välttämättä tunnista. Aivomme saattavat tiedostaa, että nyt ei ole kaikki oikein ja kun on aika selittää teot, niin poliitikkojen hyvin käyttämät logiikkakiekurat pääsevät valloilleen viemään kuulijan kunnon vuoristoratamatkalle.

"Ai miksi huusin? No.. no.. TIEDÄTKÖ SINÄ MITÄ OLEN JOUTUNUT KOKEMAAN?"

Niin, miksi huusin? Miksi en saanut sitä pehmeää lämmintä oloa sisälleni kun näin sinut? Miksi halusin työntää sinut luotani ja kadota? Minkä värinen on rakkaus, kun se tuntuu myrkyltä?

Onneksi minulla on tutkitusti poikkeava värinäkö (moi äiti!) ja vasta pohjalla kun värit vaihtuvat toiseen, minä viimeinkin näen maailmani sellaisena kun se on. Joskus luomasi lakanan alla on vain väsynyt lapsi, joka on pitkään odottanut vuoroaan - ja näkemään kaikki maailman värit.

And reaching out for human faith is

Is like a journey I just don't have a map for

Elävä ihminen korostuu tärkeydellään kun tämä ensimmäinen ominaisuus heistä riistetään.

En tarkoita välttämättä sitä, että he kuolevat sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jos he katoavat jostain syystä elämästäsi, niin heidän tekonsa saattavat nousta korkeaan arvoon muistojesi avustuksella. Tämä romantisoitu kuva värjää muistoasi heistä ja ajan myötä koko yhteisen historianne. Pahat teot painavat tuoreena vaa'assa kuin lyijy, mutta aika voi tämänkin lastin keventää. 

Mietin tänään että tavoittelenko ihmistä, jota olen aina välillä seurannut kaukaa ja kuka on elämästäni poistunut. Syyni olivat mielestäni kelvolliset tämän ihmissuhteen unohtamiseen ja katumukseni on ollut pääsääntöisesti tekoni myöhäinen ajankohta. Tämän kanssa olin sinut ja elämäni saattoi jatkua ongelmitta. Mielenkiinnosta välillä katsoin hänen sosiaalisen median päivityksiä ja viimeisimpiä asioita, mitä hänelle oli sattunut. Täysin vailla emotionaalista responssia. 

Mutta miksi hetkittäinen ajatus saapuikin niin voimakkaana tänään? Käynnistin tietokoneen ja olin haltioissani, että otanpa yhteyttä pitkästä aikaa. Rationaalinen ja looginen puoleni kuitenkin ylianalysoi tätä ja pysähdyin siihen paikkaan.

Miksi?

Mikä on hyöty tuoda aiemmin haitallisena pidetty ihmissuhde takaisin elämääni? Lisää sosiaalista aktiviteettia, ilman realistista mahdollisuutta kehittyä tasolle jossa voisimme olla enemmän kuin ystäviä?

Tämä saattoi olla naamioitu epätoivo. Yritys tehdä tulta siinä, missä jäljellä oli vain tuhkaa. Vain siitä syystä, että saisimme edes syyn haaveilla. 

Haaveilun hinta..

"Toivo on ihmiselle tärkeä", sanovat jossain piireissä, mutta mitä sen eteen sopii uhrata? Onko tyynessä mielentilassa tehdyt päätökset syytä kumota, jotta saisimme toivoa paremmasta? Kuinka kauan voi toivoa muuttumattomassa tilassa, kunnes jopa epäsuotuisat muutokset alkavat kelvata?

Haaveet ja toiveet voivat olla kuin myrkky. Ne ovat kaikuja elämästä, jonka koet ehkä ansaitsevasi, mutta ne eivät ohjeista miten niihin pääsee käsiksi. Ne ovat huumeita, jotka saavat sinut tuntemaan olosi kylläiseltä, niin että heikottava olo nälkiintymisestäsi ei tuntuisi yhtä pahalta.

Siispä - en ojentanut kättäni tänään.

En tavoitellakseni kuolleita, enkä piikittääkseni itseeni haaveita.

Onko kellään teistä koskaan sellainen olo että haluaa kokea huonoa fiilistä että voi oikein kunnolla velloa kurjuudessa? Itsellä tulee välillä sellainen aika että iloiset aikakaudet odottavat nurkan takana, mutta ei vain halua ottaa sitä vastaan. Kasvattaa partaa jotta näyttää oikein hävyttömältä ja makaa sängyssä päivät odottamassa iltaa, vaikka hauskaa tekemistä olisi pilvin pimein.

Tietty melankolia on aina ollut kaunista omasta mielestäni, ja vaikka tämä edellä mainittu käyttäytyminen muistuttaakin puhtaasti masennusta, niin näistä ajoista jää yleensä jotain arvokasta itselle käteen. Se on kuin synkkä ja koruton vuodenaika joka vaihtuu aurinkoiseen kevään loistoon. Kontrasti tekee hyvät hetket paremmiksi. Tietynlainen kurjuus kuuluu elämän rikkaaseen antiin, se on se vaadittu varjoisa puoli auringon loisteelle.

Tämä ei ole ehkä mediaseksikkäin asia ja todellisuudessa tätä jopa vähän häpeääkin. Ei tämä edes mene edgyyn itsetuhoisaan toimintaan, vaan pelkästään aikaansamattomaan laiskuuteen. Kovaksi elämäksi tätä ei voi kutsua, saatika voimistavaksi kokemukseksi mistä itsensä kampeaa ylös kuin nousisi kuolleista. Ei. Tämä on vain maleksimista jolla on tekaistu agenda.

Mielessäni olen aina halunnut eliminoida tämän syklisyyden elämästäni. Miksi ylläpitää synkkyyttä kun voi velloa yltäkylläisessä valossa? Noh, tarkkaa syytä en tiedä että mikä tämän lankeemuksen aina aiheuttaa. Rikkinäiset ihmiset tosin ovat mielenkiintoisempia kuin ne näennäisen ehjät joilla on normaaleja ajatuksia ja vain arjellisia ongelmia. Ehkä tämä on takaraivossa oleva halu olla rikkinäisempi kuin mitä olen? Tämä on ihan konkreettinen ajatus mitä olen käsitellyt. Tasapainossa kun heilun, niin en keksi mitään hauskaa sanottavaa. Motivaatiota pursuaa ja positiivista mielialaa viljellään, mutta kaikki tämä on jotenkin - tylsää? Arvostettavia ominaisuuksia, mutta koetappa olla tälläinen. Aivan hirveää.

Muutamassa artikkelissa olen käsitellyt miten pidän eri puolista itsestäni ja sure enough, jopa tämä synkkä ja eristäytynyt minä ansaitsee rakkauteni. Mutta onko se paha asia että synkkä minä ja kontrolloiva minä sopivat yhdessä että kurjuuden tulee vallita X määrä aikaa kunnes aurinko voi taas pilkottaa? Pitäisikö kontrolloiva minä olla se aikuinen tässä suhteessa ja laittaa jalka lattiaan, että tälläistä toimintaa ei suvaita? Aurinkoinen minä kun saapuu paikalla, hän aloittaa syvällä huokauksella nähdessään että mistä pitää taas lähteä suuntaa nostamaan ylöspäin. Tiedän tämän koska synkkä aikakausi on nyt kääntynyt ja nyt alkaa taas elämä saapuvan kesän yhteydessä voittamaan. Karvat vessani lavuaarissa tarkoittaa että talven kasvanut risuparta on kateissa ja itsetunto lähtee nousemaan kuin kesän kukat talvisen lumipeiton alta.

Ähh, mikä työmaa. Mutta niin, mitä tässä syitä arpoa. Tämä syklisyys tuskin on poistumassa lähiaikoina, joten pitää koittaa löytää jotain pointteja kai tästäkin. Mitenköhän tämä syklisyys toimisi jos olisin lukittu jonkun jämähtäneen entiteetin kanssa vuorovaikutussuhteeseen? Pystyykö persoonavirtani rappeuttamaan tämän järkkymättömän kallion, vai olisiko hän kuin purjelaiva joka seilaisi virtani mukaisesti vaivattomasti eteenpäin? Onko purjeveneitä olemassakaan vai ovatko kaikki kallioita? Olenko elitisti ajattelussani että olisin jotenkin poikkeava muista. Mitä jos kaksi virtaa vain sekoittuu yhteen ja lopputulos on jotain mitä en osaa edes pohtia?

Ajatuksenjuoksua hyvät ystävät. Ajatuksia digitaalisessa paperissa. Kai tämä on jotain arkistointia, muistilevyn formatointia turhista asioista ja niiden pakkaamista talteen. Löydän arvoa näistä välillä kun luen menneisyyttä. Erilaisen ihmisen sieltä tunnistan mutta myös jotain tuttua. Jatkuva nälkä ja halu ilmaista näitä tuntemuksia ja ajatuksia, mutta jokaisesta tekstistä paistaa se turhautuminen kun en onnistu tässä. Tämäkin on vain pintakosketus maailmasta joka kuohuaa sisälläni, vain kaiku huudostani.

Tai sitten tämä on kaikki mitä se on. Ei ole mitään muuta sisällä, vain pinnan jälkeinen pohjakosketus.

Kun vesi on sumeaa, niin on vaikea nähdä kuinka syvä se on.