perjantai, 27. toukokuu 2022

Love is like a barren place..

And reaching out for human faith is

Is like a journey I just don't have a map for

perjantai, 8. lokakuu 2021

Tavoitteletko heitä, jotka ovat jo kuolleet?

Elävä ihminen korostuu tärkeydellään kun tämä ensimmäinen ominaisuus heistä riistetään.

En tarkoita välttämättä sitä, että he kuolevat sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jos he katoavat jostain syystä elämästäsi, niin heidän tekonsa saattavat nousta korkeaan arvoon muistojesi avustuksella. Tämä romantisoitu kuva värjää muistoasi heistä ja ajan myötä koko yhteisen historianne. Pahat teot painavat tuoreena vaa'assa kuin lyijy, mutta aika voi tämänkin lastin keventää. 

Mietin tänään että tavoittelenko ihmistä, jota olen aina välillä seurannut kaukaa ja kuka on elämästäni poistunut. Syyni olivat mielestäni kelvolliset tämän ihmissuhteen unohtamiseen ja katumukseni on ollut pääsääntöisesti tekoni myöhäinen ajankohta. Tämän kanssa olin sinut ja elämäni saattoi jatkua ongelmitta. Mielenkiinnosta välillä katsoin hänen sosiaalisen median päivityksiä ja viimeisimpiä asioita, mitä hänelle oli sattunut. Täysin vailla emotionaalista responssia. 

Mutta miksi hetkittäinen ajatus saapuikin niin voimakkaana tänään? Käynnistin tietokoneen ja olin haltioissani, että otanpa yhteyttä pitkästä aikaa. Rationaalinen ja looginen puoleni kuitenkin ylianalysoi tätä ja pysähdyin siihen paikkaan.

Miksi?

Mikä on hyöty tuoda aiemmin haitallisena pidetty ihmissuhde takaisin elämääni? Lisää sosiaalista aktiviteettia, ilman realistista mahdollisuutta kehittyä tasolle jossa voisimme olla enemmän kuin ystäviä?

Tämä saattoi olla naamioitu epätoivo. Yritys tehdä tulta siinä, missä jäljellä oli vain tuhkaa. Vain siitä syystä, että saisimme edes syyn haaveilla. 

Haaveilun hinta..

"Toivo on ihmiselle tärkeä", sanovat jossain piireissä, mutta mitä sen eteen sopii uhrata? Onko tyynessä mielentilassa tehdyt päätökset syytä kumota, jotta saisimme toivoa paremmasta? Kuinka kauan voi toivoa muuttumattomassa tilassa, kunnes jopa epäsuotuisat muutokset alkavat kelvata?

Haaveet ja toiveet voivat olla kuin myrkky. Ne ovat kaikuja elämästä, jonka koet ehkä ansaitsevasi, mutta ne eivät ohjeista miten niihin pääsee käsiksi. Ne ovat huumeita, jotka saavat sinut tuntemaan olosi kylläiseltä, niin että heikottava olo nälkiintymisestäsi ei tuntuisi yhtä pahalta.

Siispä - en ojentanut kättäni tänään.

En tavoitellakseni kuolleita, enkä piikittääkseni itseeni haaveita.

 

torstai, 6. toukokuu 2021

Tiedostettua kurjuutta

Onko kellään teistä koskaan sellainen olo että haluaa kokea huonoa fiilistä että voi oikein kunnolla velloa kurjuudessa? Itsellä tulee välillä sellainen aika että iloiset aikakaudet odottavat nurkan takana, mutta ei vain halua ottaa sitä vastaan. Kasvattaa partaa jotta näyttää oikein hävyttömältä ja makaa sängyssä päivät odottamassa iltaa, vaikka hauskaa tekemistä olisi pilvin pimein.

Tietty melankolia on aina ollut kaunista omasta mielestäni, ja vaikka tämä edellä mainittu käyttäytyminen muistuttaakin puhtaasti masennusta, niin näistä ajoista jää yleensä jotain arvokasta itselle käteen. Se on kuin synkkä ja koruton vuodenaika joka vaihtuu aurinkoiseen kevään loistoon. Kontrasti tekee hyvät hetket paremmiksi. Tietynlainen kurjuus kuuluu elämän rikkaaseen antiin, se on se vaadittu varjoisa puoli auringon loisteelle.

Tämä ei ole ehkä mediaseksikkäin asia ja todellisuudessa tätä jopa vähän häpeääkin. Ei tämä edes mene edgyyn itsetuhoisaan toimintaan, vaan pelkästään aikaansamattomaan laiskuuteen. Kovaksi elämäksi tätä ei voi kutsua, saatika voimistavaksi kokemukseksi mistä itsensä kampeaa ylös kuin nousisi kuolleista. Ei. Tämä on vain maleksimista jolla on tekaistu agenda.

Mielessäni olen aina halunnut eliminoida tämän syklisyyden elämästäni. Miksi ylläpitää synkkyyttä kun voi velloa yltäkylläisessä valossa? Noh, tarkkaa syytä en tiedä että mikä tämän lankeemuksen aina aiheuttaa. Rikkinäiset ihmiset tosin ovat mielenkiintoisempia kuin ne näennäisen ehjät joilla on normaaleja ajatuksia ja vain arjellisia ongelmia. Ehkä tämä on takaraivossa oleva halu olla rikkinäisempi kuin mitä olen? Tämä on ihan konkreettinen ajatus mitä olen käsitellyt. Tasapainossa kun heilun, niin en keksi mitään hauskaa sanottavaa. Motivaatiota pursuaa ja positiivista mielialaa viljellään, mutta kaikki tämä on jotenkin - tylsää? Arvostettavia ominaisuuksia, mutta koetappa olla tälläinen. Aivan hirveää.

Muutamassa artikkelissa olen käsitellyt miten pidän eri puolista itsestäni ja sure enough, jopa tämä synkkä ja eristäytynyt minä ansaitsee rakkauteni. Mutta onko se paha asia että synkkä minä ja kontrolloiva minä sopivat yhdessä että kurjuuden tulee vallita X määrä aikaa kunnes aurinko voi taas pilkottaa? Pitäisikö kontrolloiva minä olla se aikuinen tässä suhteessa ja laittaa jalka lattiaan, että tälläistä toimintaa ei suvaita? Aurinkoinen minä kun saapuu paikalla, hän aloittaa syvällä huokauksella nähdessään että mistä pitää taas lähteä suuntaa nostamaan ylöspäin. Tiedän tämän koska synkkä aikakausi on nyt kääntynyt ja nyt alkaa taas elämä saapuvan kesän yhteydessä voittamaan. Karvat vessani lavuaarissa tarkoittaa että talven kasvanut risuparta on kateissa ja itsetunto lähtee nousemaan kuin kesän kukat talvisen lumipeiton alta.

Ähh, mikä työmaa. Mutta niin, mitä tässä syitä arpoa. Tämä syklisyys tuskin on poistumassa lähiaikoina, joten pitää koittaa löytää jotain pointteja kai tästäkin. Mitenköhän tämä syklisyys toimisi jos olisin lukittu jonkun jämähtäneen entiteetin kanssa vuorovaikutussuhteeseen? Pystyykö persoonavirtani rappeuttamaan tämän järkkymättömän kallion, vai olisiko hän kuin purjelaiva joka seilaisi virtani mukaisesti vaivattomasti eteenpäin? Onko purjeveneitä olemassakaan vai ovatko kaikki kallioita? Olenko elitisti ajattelussani että olisin jotenkin poikkeava muista. Mitä jos kaksi virtaa vain sekoittuu yhteen ja lopputulos on jotain mitä en osaa edes pohtia?

Ajatuksenjuoksua hyvät ystävät. Ajatuksia digitaalisessa paperissa. Kai tämä on jotain arkistointia, muistilevyn formatointia turhista asioista ja niiden pakkaamista talteen. Löydän arvoa näistä välillä kun luen menneisyyttä. Erilaisen ihmisen sieltä tunnistan mutta myös jotain tuttua. Jatkuva nälkä ja halu ilmaista näitä tuntemuksia ja ajatuksia, mutta jokaisesta tekstistä paistaa se turhautuminen kun en onnistu tässä. Tämäkin on vain pintakosketus maailmasta joka kuohuaa sisälläni, vain kaiku huudostani.

Tai sitten tämä on kaikki mitä se on. Ei ole mitään muuta sisällä, vain pinnan jälkeinen pohjakosketus.

Kun vesi on sumeaa, niin on vaikea nähdä kuinka syvä se on.

torstai, 26. marraskuu 2020

Mein nimi vaihtui!

Kertoo ehkä jotain että 11 vuotta ylläpidetyn blogin nimi vaihtuu kun ylläpitäjä eräänä aamuna havahtuu siihen että sellainenkin on mahdollista.

Who knew?

Blogi alkoi kokoelmana erinäisiä novelleja ja lyhyttarinoita joista vanhimmat ovat vuodelta 2005. Ensimmäinen blogi mihin näitä tarinoita kerättiin poistettiin kirjailijan henkilöllisyyden paljastuessa lähipiirille (oli se vakavaa silloin), joten tästä johtuen tässä versiossa vanhin julkaisu on 2009.

Myöhemmin tarinat ovat vaihtuneet ajatuksenvirran tallentamiseksi tälle sivustolle ja kokeiltu ollaan ties mitä runoista dialogeihin.

Tilkkutäkki nimimerkki kuvastaa enemmän tätä kokonaisuuden sekalaisuutta; Aiheet ja kirjoitustyylit vaihtelevat ja koko tämä kirjallisen ilmaisemisen värikäs kirjo on tämä tilkkutäkkiä muistuttava kokonaisuus.

Menestystä tai vakiintunutta lukijakuntaa ei ole tullut, vaan eipä sen perään haikaillakaan. Tämä on enemmän henkilökohtainen taltiointi ja toimii alustana mitä kautta käsittelen oman elämäni erinäisiä vaiheita ja vastoinkäymisiä. Kaikki tarinat eivät aina kumpua negatiivisista kokemuksista ja joskus vain tekee mieli kirjoittaa.

Lukijat ovat tietenkin aina tervetulleet ja kaikkia kommentteja arvostetaan. Ollaan jo voitettu kun tiedetään että ainakin muutama henkilö on tuotoksia lukenut ja saanut niistä jotain arvoa. Tämä on jotain mikä mieltä lämmittää.

Tilkkutäkki-tarinat ovat jatkossa blogin nimi ja kiitos geneeriselle Novelleja nimelle yli 10v kestäneestä yhteisestä matkasta!

Katsotaan kuinka paljon jaksaa tätä blogia muuten korjailla mm. esteettisempään suuntaan. Kauhee vaiva..

tiistai, 24. marraskuu 2020

Ma tahtoo deittaa deittaa

Kohtaamiset pimeässä eivät ole mitään mystistä dekkarikirjoittamista, vaan aika tyypillisiä tapahtumia pimeässä syksyisessä säässä täällä Suomessa. Vaikka erakoksi eristäytyminen on edelleen varsin relevanttia, niin pimeät kohtaamiset turvallisten toimenpiteiden myötä sallittakoot erityistapauksissa. Näitä tapauksia on mm. viriilin miehisyyden ajanjakson hukkaamisen välttämiseksi tehtävä ristiretki lämmikkeen noutamisesta sänkyyn - emmekä puhu tässä tapauksessa Sotkan alesta UNI-peitoista. Joku liskoaivoista Homo Sapiens tilaan kehittynyt kriitikko saattaisi huomauttaa että tämä syy ei ole tarpeeksi polttava uhmaamaan pandemian aiheuttamia vastuutuntoisen ihmisen varotoimenpiteitä, mutta heille minulla on kaiken kritiikin karkottava vastalause: Kamoon hei, älä viitti.

Meille rumille yksilöille yö tarjoaa loistavan suojan peittämään tämän Jumalan kasvoillemme langettaman julman vitsin, joten mahdollisuudet pitkien ja pysyvien ihmissuhteiden solmimiseks epäonnistuu vain siksi koska olemme luonteeltamme aivan perseestä. I got 99 problems - ja siihen loppuu se loru.

Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen. Pelastus pandemian aikana panemiseen löytyy internetistä. Ja ei, emme vieläkään puhu Sotkan alesta koskien UNI-peittoja. EMMEKÄ puhu internetin syvistä pornosammioista joihin yksinäinen voi hukuttaa huolensa kostea tippa kerrallaan. Puhumme internet-deittailuista, missä niljakkaat naamakalat kuten minä itse voimme rauhassa uiskennella yltäkylläisenä valinnanvaran vallitessa. Vältymme covid-tartunnoista ja voimme maskit hyllyssä, katseet pyllyssä vaihtaa ajatuksia mielekkään kumppaniehdokkaan kanssa, kunnes yhteinen sopimus voidaan solmia sukupuolielimien hieromisesta yhteen halpojen ja edullisten Sotkan UNI-peittojen alla.

Tai näin se ainakin mielekkäiden mielikuvian mukaan tapahtuisi..

Jos tekisimme deitti-sivustoista kakun, olisi se seuraavanlainen:
 

Kakkupohja seksinnälkäisiä mongoloideja joilla on kuvia moottoroiduista menopeleistä ja/tai pullottavista lihaksista. Miehinen mies, joka tarjoaa lihansa käyttöösi mutta jättää harkitusti sanaharkat sikseen. Näistä koostuu koko kattauksen runko ja sen tinkimätön perusta.

Kermainen kuorrute joka katsojille ensimmäisenä mainoskuvissa esitellään ovat nämä itsevarmat ja tavoittelemisen arvoiset arjen aateliset. Kauniit kasvot ja luksuksen täyteinen elämä. Kermaa tuottaa itse kukin kun fantasioimme edes pienestä hetkellisestä huomion hippusesta näiltä jumalallisilta olennoilta, joiden pelkkä katse saa aikaan kikatusta ja joiden lempi-asioihin kuuluu: matkustaminen, viini, eläimet ja TERVEELLISET ELÄMÄNTAVAT *cream cream*

Sitten päästään jokaisen lempparikohtaan kakussa, kirsikkaan. Kirsikka jota en ole nähnyt kakun päässä varmaan koskaan ja jonka viskaisin huoneen nurkkaan sellaisen nähdessäni, on enemmän symbolisesti merkittävä ainesosa kuin mitä se on ikinä käytännössä relevantti. Kirsikka, tuo viettelevän punainen paskalta maistuva marjan ja hedelmän sisäsiittoinen mutanttivihannes, on viimeinkin se miksi itse olen rasvaisilla nakkisormillanikin uploadannut finnisen naamani internettiin. Nimittäin kirsikka on tässä kakussa se one and only, valkoinen valas minun Moby Kullilleni - elämäni rakkaus.

Kuten sanottu, en ole eläissäni nähnyt kirsikkaa kakun päällä, kuten en ole nähnyt sitä myöskään missään deitti-sivustoilla. Ei myöskään tuo toivoa että kuten kirsikka jonka viskasin nurkkaan ensireaktioni myöten, myös elämäni valittu on swaipattu vessalla istuessani vasemmalle nurkkaan häpeämään.

Tarinalla tuntuu olevan alakuloinen loppu. Kirsikat ja elämän rakkaudet nurkassa mätänemässä. Kun laitan viimeisen supertykkäykseni kauniille ihmiselle jonka hymy herättää minussa hiljaa tyrehtyneen elämänhalun, ja kun ohjelma ilmoittaa että 160km säteellä ei ole enää sinkkuja. Kun katson viestihistoriaa ja aasialaiset robottinaiset ovat laittaneet viestiä että haluaisivat minun seuraavan heitä maanpäälliseen taivaaseen epäilyttävän hyperlinkin kautta. Kun kännykästä sammuu virta. Silloin saan viimeinkin vastaani sen kenet ansaitsen.

Heijastuu pimeästä näytöstä vain omat kasvoni jotka kivuliaaseen asentoon väännettynä yrittää saada paskaa tippumaan vessanpyttyyn ilman että suoli repeää.

Kiitos. Pysykää terveinä ja kipaiskaa hakemassa se Sotkan UNI-peitto sieltä alesta. Halpaa kun makkara.