Yöllä kaikki näyttää pelottavalta. Taisin kävellä jonkun ohi. Jonkun, joka kuiskasi korvaani jotain salaista. Sen verran hiljaa hän sen sanoi, ja juuri sen takia minä en puhukaan hänen salaisuudestaan koskaan kenellekkään. Olen yleensä vaiti, niin kuin sinäkin olit silloin yöllä. Joskus kun minulta kysyy jotain, vastaan katseella, ja kun minä kysyn jotain, he kääntävät selkänsä. Ystäviksi he itseään kutsuvat, mutta heistä minä tunnen vain heidän selkänsä. Sen he näyttävät minulle usein, kasvojaan he säästävät muita, minua tärkeämpiä ihmisiä varten. Puut nousivat ja kaartuivat ylleni, aivan kuin suojellakseen minua kaikelta mikä saattoi minua taivaasta uhata. Ne huojuivat ympärilläni niin, että minulle itsellenikin tuli mieli tanssia. Tanssia suojelijoideni, ystävieni kanssa. Tuuli puhalsi, nostaen maassa olevat kuolleet lehdet ilmaan, antaen niille elämän, mutta vain hetkeksi. Hetken tanssittuaan nämä kuolleet lehdet tippuivat maahan, vain tullakseen tallatuiksi. Tuuli tuli ja meni, niin kuin sinäkin tulit silloin kerran, herätit minut henkiin, vain että voisin tippua uudestaan maahan ja tulla tallatuksi. Tuuli ei katsonut taakseen eikä kantanut vastuutaan teoistaan. Puut huojuivat yhä kovempaa, aivan kuin ne haluaisivat lohduttaa minua. En minä kaipaa lohdutusta, pärjään hyvin itsekin. Pimeys levisi ympärilleni, pitäen tiukasti kiinni siitä mikä sille kuului. Minä olen aina antanut periksi, mutta pimeys saapui aina uudestaan ja uudestaan koskaan luovuttamatta. Pimeys ympärilläni oli kuin peite joka varjeli minua. Tuntui kuin olisin voinut vain luovuttaa ja kaatua taakse, jolloin pimeys olisi ottanut minut haltuunsa ja vienyt minut tuulen mukana maailman kauniimpien puiden luokse. Pyörähdin ympäri. Niin minä aina teen kun unelmoin. Ja puut ympärilläni tanssivat kanssani.