Minun on vaikea puhua makuasioista. Mistä pidän ja mistä en. Tämä johtuu siitä että minä muutun jatkuvasti. Olen eri ihminen nyt kuin mitä olin vuosi sitten. Kannan osan itsestäni, mutta minussa on liikkumavaraa.

En osaa sanoa luonteestani. Olenko introvertti vai ekstrovertti? Se riippuu päivästä. Joskus janoan huomiota ja loistan ihmisten edessä. Tahdon ääneni tavoittavan kaikkien korvat ja nautin joka hetkestä. Toisinaan taas yksinäisyys kutsuu minua luokseen ja tahdon vain kadota kaikkien luota. Olivat nämä ihmiset sitten perhettä tai rakkaimpia ystäviäni. En pysty taistelemaan sitä vastaan, tahdon vain olla yksin. Epävarmuuteni ovat pinnassa ja pelkään sanoa mitään tai näyttää naamani.

"Onpas hän erilainen kuin viimeksi kun tavattiin."

Niin, ja tulen olemaan erilainen seuraavallakin kerralla. Minussa on liikkumavaraa ja ääripäät ovat kaukana toisistaan. Itse löydän jokaisesta itsestäni jotain hyvää. Showmies naurattaa minua pitkään jälkikäteenkin ja jopa ollessamme yksin hän tykkää tanssia ja laulaa. Surumies loistaa ajatuksissaan. Hän saa minut pohtimaan synkkiä asioita mutta yhdessä löydämme sieltä silti jotain kaunista. Rakastan molempia, mutta en pysty kontrolloimaan sitä kumpi on esillä milloinkin.

Ehkä siksi minun on vaikea löytää kumppania itsellemme. On tarpeeksi vaikeaa löytää yksi henkilö yhdelle itselle, mutta sitten että onnistuisi löytämään yhden henkilön monelle.. 

Miten minuun pitäisi pystyä tutustumaan kun olen mysteeri itsellenikin? Miten pystyn lupaamaan olevani aina hänen tukenaan kun en tiedä kuka minusta hädän hetkellä on paikalla?

Kai se on normaalia. Kaikilla meillä on huonoja päiviä, ehkä tämä on vain sitä. Aina kun olen varma että olen löytänyt identiteetin niin se muuttuu toiseksi. 

Voivatko jotkut ihmiset olla luotu pelkäksi mausteeksi? Jos elämässä rakkaus on tavoite ja pääruoka koostuu monesta ainesosasta, niin ehkä jotkut ihmiset ovat vain tarkoitettu luomaan tähän hieman säväystä olematta kuitenkaan olennainen osa reseptiä. Pappi on osa hääseremoniaa, mutta maailma on täynnä pappeja, eikä maailma jää kaipaamaan yhtä. Ehkä jotkut ihmiset ovat maisemia toisten polkujen varrella. 

Muistatko kun tapasimme ensimmäisen kerran kun se hauska kaverisi järjesti viina-olympialaisia. Nauroin niin paljon että kaadoin juomat syliini ja sinä olit siellä auttamassa minua. Rakastuimme vähän sen jälkeen. Mitäköhän sille hauskalle tyypille mahtoi tapahtua?

 

Ehkä tämä on vain asioita, mitä meidän pitää vain hyväksiä.

 

Toivottavasti tästä jäi edes kuva muistoksi.