Vesi tuntui likaavan kasvoni sen valuessa pitkin poskiani. Katsoin peiliin ja näin miten siitä heijastuva ihminen katsoi takaisin. Kuvajaiseni näytti kurjalta ja surulliselta, aivan kuin se ei olisi ikinä kokenut rakkautta. Painoin otsani sen otsaa vasten ja käskin sen piristyä, mutta aivan kuten minäkään, niin myös sekään ei uskonut puheitani. Huoneeni kieppui puolelta toiselle aivan kuin se yrittäisi karistaa minut luotaan. Ymmärsin vinkin, otin takkini naulakosta ja lähdin ulos. Ihmisiä käveli minua vastaan, jokaisella heistä vakava ilme kasvoilla. He halvensivat tuota ilmettä. He eivät tienneet mitä se tarkoitti, eikä heillä todellakaan ollut syytä olla sen ilmeen kantajia. Jatkoin matkaani eteenpäin syistä, joista en ollut täysin perillä. En ollut mistään täysin perillä. Kehoni toimi rutiininomaisesti hengittämällä ja liikkumalla eteenpäin, vaikka aivoni eivät osanneet antaa minulle vastausta kysymykseen: Miksi?

    Tämä oli taas niitä hetkiä, jolloin tahdoin kivuta vuoren huipulle ja huutaa. Huutaa pois tuskaa sisältäni, joka tuntui korventavan minua polttavalla liekillä. Ahdistus kerääntyi minussa ja pato, jonka olin rakentanut sen suojaksi oli murenemassa. Todellisuus tuntui niin raskaalta. Päivät katosivat elämästäni nopeasti, eikä mitään jäänyt käteen. Huominen ja eilinen olivat yksi ja sama päivä. Mikään ei muuttunut, eikä mitään tapahtunut. Vihasin niin paljon, mutta en tiennyt mitä. Vihasinko itseäni? Ei, minähän olin tässä uhri. Minä en ollut tehnyt mitään pahaa. Minä en helvetti vieköön ansainnut tätä. Vihasinko elämää? Elämä on sellainen miksi sen tekee, joten en voinut vihata sitäkään. Vihasinko Jumalaa? Ei, sillä sitä ei vihata mitä ei ole olemassa.

    Kotona menin jääkaapille ja aloin syömään. Ruoka ei maistunut miltään, vaan se pelkästään tuhosi nälkäni. Neste valui verkkaisesti alas kurkustani, vaikka janoni oli jo sammunut. Istuin hetken pöydän ääressä. Katseeni pyyhki keittiön yli kuin kevyt tuuli, mutta mikään ei liikkunut, vaan kaikki pysyi ennallaan. Tyhjät maitopurkit pöydällä olivat tyhjiä sisältä ja likainen astia likainen päältä. Nousin seisomaan ja taivutin päätäni taaksepäin. Tuijotin kattoa, joka rajasi keittiöni noin kolmen metrin korkeuteen. Mitä kauemmin katsoin sitä, sen lähemmäksi se tuntui tulevan. Itseasiassa, koko huone näytti kutistuvan ympärilläni. Hengitykseni muuttui raskaammaksi ja kylmyys saapui vierelleni saaden minut tärisemään. Menin sänkyyni peiton alle ja suljin silmäni. Yritin saavuttaa tyyneyttä, vaikka pääni sisällä myrskysi. Halusin nukahtaa. Halusin pysyä unessa. Halusin pois täältä. Voi, miten vihasinkaan tätä kaikkea.