"Jos voisit mennä aikakoneella menneisyyteen, minne sä menisit ja mitä sä muuttaisit?"

 

Oli ajanjakso, noin 3-4 vuotta kun mulla olisi ollut selvä vastaus tohon. Se oli se yksi hetki, yksi ohikiitävä hetki, jolloin mä uskoin että onni oli saavutettavissa, piti vain ojentaa käsi ja tarttua siihen. Päätin olla tarttumatta..

Miksi niin? Oli se sitten pelkoa tai typeryyttä, en tiedä, mutta näin pääsi käymään. Katumuksella ei mennyt kauaa. Se saapui aluksi hitaasti, niin hitaasti etten sitä ensin tajunnut. Vasta kun ovi oli tiukasti säpissä se astui varjoista: kusit!

 

No se oli silloin. Pään hakkausta seinään. Spontaania itkemistä kun kukaan ei nähnyt. Sairaan epätoivoista. Ehkä se oli kasvun hetki silloin. Ehkä elämä näytti todelliset kasvonsa, sanoi että tässä se nyt on, tälläistä se nyt on, opettele pelaamaan korteilla jotka sinulle jaetaan.

 

Oli se kasvattavaa, mutta toisaalta sitä tässä ehkä kaivattiin. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin tarttunut mahdollisuuteen. Jossittelu oli lempipuuhaa aikoinaan, se syöksi minut hirmuiseen tappiolliseen kierteeseen missä vihasin itseäni ja kirosin tekemisiäni. Olin masennuksen, mutta eritoten surun murtama. Olin täynnä puhdasta surua, jota kannoin mielelläni piilossa muilta. En tahtonut heidän näkevän minua tälläisenä, en ollut muille tälläinen, vain itselleni.

 

Niinpä niin. Enää en menisi aikakoneella siihen hetkeen. Enään en jossittele, vaan hyväksyn hetken jossa olen ja päätökset jotka tein. Olin suoraselkäinen poika, ehkä pelokas, mutta ainakin rehellinen itselleni. En ollut valmis riskiin ja hyvä niin. Elämä iskee aina jossain vaiheessa kovaa vastaan, kun sen läksyn oppii ja sen kanssa pystyy elämään, voi ehkä koettaa sen onnen tavoittaa. On hyvä tietää, mitä haluaa. Se on ehkä tärkein ominaisuus minkä olen tästä kaikesta oppinut. Käytä aikaa pohtimaan asioita, joita oikeasti haluat. 

 

Aikakone? Ei kiitos. Ehkä tulevaisuuteen, sillä siitä aion rakentaa menneisyyttänikin valoisamman.