Olen hetkessä, jolloin otan luodin vastaan. Annan sen repiä rikki lihaani, halkaista kylkiluuni pirstaleiksi, puhkaista keuhkoni. Tuska viiltää - se sokeuttaa ja ottaa minun kropan haltuunsa.

Olen rikki. Hajalla. Minua ei luotu vastaanottamaan metallia. 

Pelkään kuolemaa. Katoamista. Pelkään, että pimeys valtaa minut. Nyt minussa on luoti, joka luotiin tappamaan. Minussa on merkki, jonka tarkoitus on saada minut katoamaan.

Mutta sitten minä näen sinut. Ehjä ja koskematon. Pitelet minun veristä kehoani käsivarsillasi ja itket. En näe ihossasi reikää. Luojan kiitos olet elossa.

Tiesitkö, että minä pelkään kuolemaa.

Mutta mitä on pimeys ja kadotus kun niitä tarkemmin miettii?

Entä jos olisin menettänyt sinut?

Olisin menettänyt järkeni, itkenyt mieleni nurin, kironnut kaikki jumalat kanssani helvettiin. Olisin tavoitellut katoavaa kuvaasi unissani, eksynyt öisin hautasi äärelle, puhunut sinulle kuin olisit vielä täällä.

Kun vedän henkeä, täyttyvät keuhkoni nesteellä. Veri pulppuaa suustani. En saa sanottua sinulle mitään, enkä tahdokaan.

Olet kaunis kuin enkeli. 

Etkä kuole koskaan.