Pohdiskelin mun elämää. Mitä on tapahtunu, mitä on sattunut ja missä mä olen tällä hetkellä. Muuten mä olin ihan tyytyväinen, ei turhan suuria katumuksia tai muutakaan, mut vähän mietitytti että olenko mä liian erilläni. Mä huomasin että mä en hirveästi ikävöi ihmisiä, niiden seuraa tai niiden juttuja. Mä en kaipaa kuulla mitä mun ystäville kuuluu enkä mä kaipaa heitä.

 

Mä viihdyn omissa oloissani, aina viihtynyt. Yksin mulla on aikaa ajatella asioita, tehdä johtopäätöksiä ympäröivästä elämästä ja tehdä kaikkea mitä lystää. Muiden seurassa mun toimintaa ohjaa aina sosiaalinen paine ja mä joudun puhumaan. Mä en tykkää puhua, mä tykkään ajatella, mutta sosiaalisissa tilanteissa tarvitaan hiukan molempia. Joskus mä mietin että kuinka paljon mä oikeasti olen seurallinen ihminen ja kuinka suuri osa musta vaan esittää. Ei se siinä itse tilanteen aikana tunnu pahalta, ihan kivaakin saattaa olla, mutta onko tää pelkkää silmänlumetta vai nautinko oikeasti tilanteesta? Miksi yksin ollessa on niin paljon helpompaa..

 

Ehkä mä pelkään heikkoutta. Ehkä mä en tahdo kaivata ihmisiä ympärilleni, koska se tarkottaisi että mä olisin riippuvainen heistä. Siksi mä varmaan toivon yksinäisyyttä koska tilanne pysyy mun hallinnassa enkä mä joudu kohtaamaan yllättäviä tilanteita. Ehkä siksi mä kärsin yksinäisyydestä koska mä en päästä ketään lähelleni.

 

Rakkaus tunnetusti tuottaa lämpöä mutta yhtälaisesti se tuottaa tuskaa. En ole juuri sen kanssa ollut tekemisissä, pikemminkin vältellyt sitä - ja jopa varsin onnistuneesti. Huomaan yhä enemmän olevan sinut asian kanssa että yksin olen ja mahdollisesti pitkään. Ehkä tämä rakkauden kaipuun haihtuminen on osa heikkouden pelkoani. Pyrin turruttamaan sen kumppanin kaipuun koska pelkään menettäväni jotain mitä tarvitsen.

 

Mikä sitten on elämäni agenda? Jos perinteinen perhe, koti ja työ menettää heti ensimmäisen osan pyhästä kolminaisuudesta niin mikä täyttäisi sen luoman aukon? Onko tämä tarkoituksettomuuden puute se tyhjiö johon minun pitäisi keskittyä?

 

Rakkaus ei aina liity toiseen ihmiseen. Voit myös tehdä jotakin, mitä rakastat. Ehkä siihen mun tulisi pyrkiä. Toisen ihmisen rakastaminen ei välttämättä ole se mun juttu. On tosin yksi asia tehdä loppuelämän ratkaisuja puolen tunnin ajomatkan pohdintojen perusteella ja sitten oikeasti toteuttaa ne, mutta tämä asia alkaa pikkuhiljaa todistaa itse itseään: Ei ole tehty minua rakastamaan toista ihmistä.

 

Tarotin Marco Hietala lauloi "Love is not made for my kind" mutta ehkä hän ei ajatellut rakkautta sen täydessä määritelmässä.

Tahdon turvallista rakkautta. Sellaista, joka täyttää sisälläni olevan tyhjiön ja muistoissani saa minut katoamaan elämästä hymyillen.