Mitä ihmiset odottavat? Onko meillä alitajunnassamme jonkinlainen oletus, että kaaduttuamme tarpeeksi monta kertaa joku ottaa meidät kiinni? Katsommeko me surullisina peiliin siinä uskossa, että viereemme ilmestyy kuin ihmeen kaupalla joku, joka saa meidät jälleen hymyilemään? Maleksimmeko kotona vain odottamassa, että onni soittaa ovikellojamme ja muuttaa elämämme lopullisesti?
Me odotamme. Kännykän tekstiviesti saa meidän huomiomme. Postiluukusta putoava postikortti vie hetkeksi ajatukset ympäröivästä maailmasta mennessään. Meille suunnattu katse, hymy tai kaino vilkutus saa meidän odotuksemme tuntumaan aina hieman helpommalta.

Toisen ihmisen läheisyys tuntuu öisin julmalta unelmalta, jolta odottavan on vaikea ummistaa silmiään.
 

Saavut yöllä kotiin. Yksin tietenkin. Olit kaupassa käymässä ja ajattelet kassan nuorta myyjää, joka tuntui katselevan suuntaasi ja hymyilevän. Hän oli kyllä sinun tyyppiäsi, mutta kaupankassalla tapaa niin paljon sinua paremman näköisiä ihmisiä. Miksi häntä olisi kiinnostanut? Odotat vielä muutaman viikon ja katsot sitten. Nyt kuitenkin nukkumaan.

Peitto päälläsi on kuin lämmin halaus. Sellainen, joka ei kyseenalaista tai lähde aamulla ilmoittamatta. Se kietoutuu ympärillesi, kuin ikävöiden. Ikävöiden ruumiinlämpöäsi. Aamulla lämmin kahvi huulillasi on suloinen hellyyden osoitus maailmalta sinulle. Olosi on lämmin. Olosi on levännyt ja virkeä. Seuraavana päivänä kotiin tullessa näet peiton makaavan sänkysi päällä odottaen sinua. Kaupankassalla oli tällä kertaa ihan eri ihminen kuin eilen. Ostit silti taas yhden maitopurkin. Huomenna ostat toisen. Ylihuomenna jälleen yhden. Nyt kuitenkin kietoutudut tähän valheeseen unelmasta, jota sinä niin hartaasti odotat. Päätös on kuitenkin yksin sinun: jaksatko vielä odottaa?

Kuinka moneen maitopurkkiin riittävät rahasi?