Allekirjoittaneen kommentti: Ei tosiaan lastensatu. Lukeminen omalla vastuulla!
 
Jouko ja Elina olivat rakastavainen nuoripari, jotka taloudellisesta ahdingostaan huolimatta olivat päättäneet hankkia lapsen.
 
"Kyllä me pärjätään, niin kuin tähänkin asti on pärjätty", lohdutteli Jouko, silittäen samalla Elinan kauniita vaaleita hiuksia. Elina katsoi häntä sinisillä silmillään ja he suutelivat. Tästä hetkestä noin yhdeksän kuukauden päästä he synnyttivät esikoisensa, suloisen poikalapsen nimeltä Sakari, mutta tämä lahja ei tullut heille ilmaiseksi. Tämän lahjan mukana tuli valtava lasku.
 
Synnytyksen alettua lääkärit huomasivat, että jokin oli pielessä. Elina koki normaalia kovempaa tuskaa ja hän alkoi vuotamaan verta. Hän huusi ja itki, että pelastakaa Sakari. Jouko piti kiinni rakkaansa kädestä ja seurasi, miten elämä alkoi antaa periksi hänen kohdallaan. Heidän katseensa kohtasivat. Kahdet kyynelehtivät silmäparit katsoivat kaiken paniikin keskellä toisiaan. Molemmista paistoi yhtä suuri tuska, sillä he tiesivät tämän hetken jäävän heidän viimeisekseen. Elina kuiskasi Joukolle viimeiset sanansa. Sanat, jotka täyttäisivät hänen tarkoituksensa tässä maailmassa:
 
"Pidä huolta pojastamme", hän sanoi heikosti. Hento hymy kasvoillaan Elina sulki silmänsä ja lähti pois elämän syleilystä. Jouko itki vuolaasti ja vannoi koko sydämensä pohjasta:
 
"Minä lupaan! Minä rakastan häntä meidän molempien puolesta!"
 
Elämä päättyi sinä iltana, mutta uusi elämä myös syntyi. Kuolemasta nousi pieni poikalapsi, joka itki. Ei kenties surusta, niin kuin moni muu siinä huoneessa, mutta ehkä pelosta. Pelko tästä uudesta tuntemattomasta maailmasta, johon hän oli joutunut. Jouko katsoi sekalaisin tuntein poikaansa, joka nopeasti vietiin pois hänen luotaan. Kaikki ei ollut vielä kunnossa ja lapsen turvallisuus oli nyt etusijalla. Jouko ei irroittanut otettaan Elinasta koko yönä ja niin hänen päänsä vaipui painajaisten vallitsemaan unen maailmaan, missä suurimmatkaan kauhut eivät vastanneet sitä, minkä hän oli todellisuudessa joutunut kokemaan. 
 
"Teidän poikanne on kehitysvammainen."
 
Kukaan vanhempi ei halua kuulla tuota lausetta lääkäreiden suusta, mutta Jouko nämä lohduttomat sanat joutui silti ottamaan vastaan. Sakari tulisi olemaan samanikäisiä lapsia henkisesti jäljessä ja hän tulisi tarvitsemaan paljon enemmän tukea ja ymmärrystä, kuin tavallinen lapsi. Jouko oli hengästynyt kaikesta, mitä hän oli joutunut kokemaan. Hän oli täysin murtunut niin sisältä- kuin myös ulkoa päin. Elina oli poissa, mutta Jouko ei voinut pettää lupaustaan. Hän rakasti poikaansa heti tämän synnyttyä, eikä tämä rakkaus tulisi muuta kuin kasvamaan. Maailma pystyi heittämään mitä se halusi Joukon tielle, mutta yhtä asiaa se ei ikinä pystyisi rikkomaan: Isän rakkautta poikaansa kohtaan!
 
Vuodet kuluivat ja Sakari kasvoi pienestä pojasta nuoreksi mieheksi. Jouko teki töitä pystyäkseen tarjoamaan parhaan mahdollisen elämän Sakarille ja itselleen. Hän oli kotiin palattuaan niin valtavan väsynyt, että pelkkä vaakatasoon asettuminen olisi saanut hänet nukahtamaan uupumuksesta. Tämän takia hän ei voinut pysähtyä edes hetkeksi. Hän teki ruokaa, siivosi ja mikäli aikaa jäi, hän vietti sen poikansa kanssa. Joukon rakkaus poikaansa kohtaan oli valtava. Hän halusi tarjota tälle kaiken mahdollisen, mutta todellisuus ei antanut tähän myötä. Sakarilla ei nimittäin ollut juuri leluja. Hän leikki vielä täysi-ikäisenä muovisilla työkaluilla, yrittäen tehdä niiden avulla muovailuvahasta taideteoksia. Jouko koki epäonnistuneensa isänä ja hän pelkäsi rikkoneensa Elinalle tekemän lupauksen. 
 
Sakari itse ei tuntenut olevansa millään lailla laiminlyöty. Hän rakasti isäänsä enemmän kuin mitään muuta, eikä häntä haitannut vaikka lelut olivatkin vanhoja ja käytettyjä. Hänelle riitti, että hänen isänsä on aina hänen vierellään.
 
"Mites Jouko teidän perheessä? Tuleekos joulupukki käymään", vitsaili Harri, Joukon työkaveri. Jouko puristeli päätään:
 
"Ei meillä koskaan oikeastaan. Lahjoihinkaan ei oikein riittäisi rahat", Jouko sanoi surkeana. Hän tiesi, ettei isän pitäisi sanoa näin, kun joulu oli lähestymässä, mutta totuus oli ettei rahaa yksinkertaisesti ollut.
 
"Höh. Kyllähän nyt jouluun lahjoja kuuluu", Harri sanoi ja taputti Joukoa vielä lopuksi olalle. Harrin sanat saivat Joukon ajattelemaan. Jos hän työskentelisi ylimääräisiä tunteja, niin ehkä hän pystyisi ostamaan Sakarille lahjoja. Ehkä jopa rahaa riittäisi joulupukin vaatteiden vuokraamiseen, niin että Sakari kokisi ihka oikean joulun, niin kuin kaikki muutkin lapset. Jouko nyökkäsi ja teki tärkeän päätöksen: Tästä tulee kaikkien aikojen paras joulu.
 
Seuraavina viikkoina Sakari oli kovin kummissaan. Hänen isänsä tuntui olevan kovin omituinen. Hyvin kiireinen ja jotenkin kömpelö. Hän puhui puuskuttaen ja hänellä oli paljon hiki. Hän tuli kotiin tosi myöhään. Ehkä isä on kylmissään, kun pihalla on pakkasta. Sakari halasi isäänsä, jotta isä ei palelisi yhtä paljon. 
 
"Minä rakastan sinua, isä", Sakari sanoi kietoessaan kätensä väsyneen isänsä ympärille.
 
"Minäkin rakastan sinua", Jouko sanoi ja pyyhkäisi onnellisena putoavan kyyneleen silmäkulmastaan.
 
Oli jouluaatto. Jouko oli innoissaan, sillä pihan vajassa hänellä oli piilossa ihka oikea joululahja Sakarille, sekä vuokratut joulupukin vaatteet. Hän katseli tyytyväisenä poikaansa, joka istui sohvalla lukemassa sarjakuvia. Nyt oli oikea hetki, hän ajatteli mielessään.
 
"Käväisen nopeasti tuolla pihalla, Sakari", Jouko sanoi. Sakari nyökkäsi kiinnittämättä sen pahemmin huomiota isänsä sanomisiin. Jouko pinkaisi vajalle ja alkoi kiskomaan pukinvaatteita niskaansa. Häntä suorastaan nauratti koko tilanne. Koska hän oli viimeksi edes haaveillut tälläisestä joulusta, hän mietti. Se taisi olla silloin, kun Elina oli vielä raskaana..
 
Sakari katseli sarjakuvaa mielenkiinnolla. Hän ei osannut kunnolla lukea tekstiä, mutta kuvat olivat värikkäitä ja todella hienoja. Siinä oli sankari ja vihollinen. Vihollisella oli musta kangas peittämässä hänen silmänympäryksiään. Sankarilla oli viitta. He taistelivat keskenään erilaisia vempaimia käyttäen. Yhtäkkiä ovi avautui. Sakari odotti näkevänsä isän, mutta järkytys olikin valtava kun hän huomasi, että ovella seisoi joku vieras mies.
 
Punainen nuttu ja punainen lakki. Punaiset housut ja jokin laatikko kädessä. Tämä mies tuli kysymättä sisään ja käveli Sakaria kohti. Sakari panikoi.
 
"Missä isä?!? Missä isä", Sakari huusi kauhuissaan.
 
"Äläs nyt hei, ota ihan rauhassa", tämä vieras mies lohdutteli ja meni kyykkyyn Sakarin eteen. "Katso mitä minä toin."
 
Mies ojensi Sakarille työkalupakin. Sen sisällä oli vasara, nauloja ja pieni saha. Mies hymyili kun Sakari tutkaili saamiaan työkaluja, mutta huoli hänen isästään vain jatkoi kasvuaan, eikä Sakari voinut oikein keskittyä saamiinsa esineisiin.
 
"Missä isä", Sakari kysyi puuskuttaen.
 
"Isä on tuolla pihalla, näin hänet hetki sitten. Mitäs sanoisit jos vähän laulettaisi joululauluja?"
 
Sakari katsoi tätä miestä. Hän oli nähnyt isän pihalla. Isä ei olisi päästänyt tätä vierasta miestä sisälle sanomatta Sakarille ensin. Sitten Sakari huomasi tämän vieraan miehen kengät.
 
"NUO OVAT ISÄN KENGÄT", Sakari huusi niin kovaa kuin pystyi. Vieras mies meni hämmilleen.
 
"Hyss hyss, ota ihan rauhallisesti", mies sanoi ja ojensi kättään Sakaria kohti. Sakari nappasi vasaran käteensä ja löi miehen kättä. Mies parkaisi, nousi ylös ja hoiperteli kauemmas pidellen kiinni kädestään. Sakarin valtasi raivo. Tämä mies oli tehnyt jotain isälle. Tämä mies oli satuttanut isää.
 
Sakari hyppäsi ylös sohvalta ja löi miestä päähän vasaralla. Se piti kumean äänen ja miehen päästä alkoi valumaan jotain Sakarille vierasta punaista nestettä. Seuraavat lyönnit eivät olleet yhtä tarkkoja, koska mies alkoi vaappua puolelta toiselle. Sakari osui seuraavaksi miestä jalkaan ja sai tämän vajoamaan polvilleen. Mies huusi, mutta Sakari oli liian raivoissaan kuuntelemaan. Hän löi seuraavaksi miehen selkään, joka taipui välittömästi kaarelle miehen huutaessa kohti taivasta. 
 
He molemmat tärisivät; Sakari adrenaliinin voimasta ja mies saamistaan iskuista. Sakari kohotti vasaran päänsä yläpuolelle ja valmistautui lyömään miestä jälleen päähän. Mies kääntyi ympäri ja Sakari näki läheltä miehen kasvot. Vasara lähti hurjaa vauhtia alaspäin Sakarin pinnistäessä siihen kaikki voimansa. Miehen kasvot olivat tuskaiset, mutta hänen silmänsä katsoivat suoraan Sakarin silmiin. Niissä oli jotain tuttua. Vasara oli saavuttanut valtavan nopeuden ja samalla miehen parta tippui maahan. Sakarin edessä oli hänen isänsä. Hänen rakas oma isänsä, jonka päähän Sakarin iskemä vasara upposi punainen kärki edellä. Isän päästä lähti samanlainen ääni, kun jos katkaisee paksun puunoksan. Isän suusta ei lähtenyt mitään ääntä. Isän silmät eivät enää katsoneet Sakarin silmiä, sillä isä meni kasvot alaspäin makamaan. Isä ei liiku. Sakari itkee hieman, mutta ei tiedä miksi. Hän ei tiedä miksi isä yhtäkkiä ilmestyi huoneeseen ja meni makaamaan. Sakari istui isän viereen hiljaisena. 
 
"Isä ei yleensä mene nukkumaan näin aikaisin", hän sanoi, mutta kukaan ei vastannut. "Isä ei yleensä mene nukkumaan.."