Pienessä kylässä sumun peittämässä laaksossa, missä ihmiset eivät juurikaan nähneet kättään pidemmälle, eli noin 150 cm pitkä ruskeatukkainen poika nimeltä Joonatan. Joonatan vihasi itseään ja elämää yleensäkin. Hän toivoi kuolevansa nuorena ja että hänet sen jälkeen poltettaisiin, eikä haudattaisi niin kuin kylän muille lapsille tehtiin. Polttohautaamista Joonatan oli toivonut jokaisena syntymäpäivänään, jouluna ja jopa nimipäivinä. Vanhemmat eivät kuitenkaan kuunnelleet Joonatania.
    "Perhehaudassa sinä tulet maaksi tulemaan", he sanoivat ankarasti. Joonatan näki usein painajaisia siitä miten kastematoja meni hänen paitansa sisään ja miten multakokkareet hajoilivat hänen varpaittensa väleissä. Hän näki miten hänen suunsa täyttyi hiekalla ja miten hänen mädäntyneet silmänsä sekoittuivat multaan, tehden tästä kosteasta mutamaisesta massasta kastematojen ja ötököiden mielekkäimmän myllerryspaikan. Päivisin Joonatan haaveili polttohautaamisesta lempipaikallaan kukkulan laelle. Joonatan, toisin kuin muut sumuisan kylän asukkaat, piti sumusta. Siksi hän toivoikin että hänen tuhkansa siroteltaisiin juuri tämän kukkulan laelta niin, että hän voisi leijailla höyhenenkevyenä taivaalla rakastamaansa sumuun kätkeytyneenä.

    Polttohautaaminen oli kaikkea mistä Joonatan oli haaveillut, eikä hän antaisi vanhempiensa olla esteenä tälle valolle, joka loistaisi hänen synkän elämänsä päässä. Joonatan juoksi isänsä autotalliin ja otti valkoisen kanisterin, joka oli puolilleen täynnä bensaa. Hän vei sen kukkulan laelle, jossa tuuli puhalsi heikosti pohjoiseen. Sen jälkeen Joonatan juoksi kotiinsa hakemaan tulitikkuja. Äiti ei ollut koskaan kieltänyt Joonatania leikkimästä tulitikuilla, joten Joonatan uskoi olevansa kohtuullisen hyvä käyttämään niitä. Kukkulan laella, kastettuaan itsensä bensiiniin, Joonatan katsoi kohti pohjoista. Hänen allaan oli joki, joka kulki sumuun ja katosi siten näkyvistä. Joonatan sytytti päättäväisenä tulitikun. Se kuitenkin sammui Joonatanin hätäiltyä, ja vienon tuulen yltyessä. Joonatan sytytti toisen tikun ja tällä kertaa tuli tarttui häneen kiinni. Tuli levisi salamannopeasti Joonatanin kehon ympärille polttaen hänen paitansa, farkkunsa, ihonsa ja hiuksensa. Joonatan tunsi hirvittävää kipua ja tuskaa. Tämä ei ollut sellaista kuin mitä hän oli kuvitellut. Tämä ei ollut taianomainen feeniksin uudelleensyntyminen tuhkasta niin kuin hän oli aina haaveillut. Tämä oli helvettiä. Tuli kuori Joonatanin ihoa ja poltti hänen lihaansa. Joonatan kaatui tuskasta ulvoen alas kukkulalta ja kieri kivestä ja sorasta koostuvaa mäkeä pitkin kohti jokea. Joonatan tunsi miten tuli oli sammunut ja miten pienimmätkin kivet hioivat pois hänen lihaansa jättäen jäljelle vain luuta. Joonatan putosi jokeen. Hän upposi joen pohjamutiin, jossa häntä ei peittänyt multa, vaan kasvillisuus ja jossa hänen silmistään ei muodostunut mutamaista massaa, vaan joista tuli kalanruokaa. Hänen ihostaan - jota ei ollut enää paljoa jäljellä - tuli sininen ja hänen ilmeensä oli niin kauhistuttava, että kun hänet viimein löydettiin, hänet heitettiin välittömästi takaisin. Joonatanista puhutaan tässä sumuisessa kylässä vielä tänäkin päivänä. Hänet tunnetaan poikana joka ei kuunnellut vanhempiaan ja joka kapinoi vallassa olevaa systeemiä vastaan. Vanhemmat kertovatkin opettavaisia satuja lapsilleen, että nimenomaan tästä syystä hänet on tuomittu elämään joessa kalojen kanssa, ja että hän nousee sieltä maanpinnalle vain hakemaan kaikki kurittomat lapset mukanaan joen pohjaan.