Onko kellään teistä koskaan sellainen olo että haluaa kokea huonoa fiilistä että voi oikein kunnolla velloa kurjuudessa? Itsellä tulee välillä sellainen aika että iloiset aikakaudet odottavat nurkan takana, mutta ei vain halua ottaa sitä vastaan. Kasvattaa partaa jotta näyttää oikein hävyttömältä ja makaa sängyssä päivät odottamassa iltaa, vaikka hauskaa tekemistä olisi pilvin pimein.

Tietty melankolia on aina ollut kaunista omasta mielestäni, ja vaikka tämä edellä mainittu käyttäytyminen muistuttaakin puhtaasti masennusta, niin näistä ajoista jää yleensä jotain arvokasta itselle käteen. Se on kuin synkkä ja koruton vuodenaika joka vaihtuu aurinkoiseen kevään loistoon. Kontrasti tekee hyvät hetket paremmiksi. Tietynlainen kurjuus kuuluu elämän rikkaaseen antiin, se on se vaadittu varjoisa puoli auringon loisteelle.

Tämä ei ole ehkä mediaseksikkäin asia ja todellisuudessa tätä jopa vähän häpeääkin. Ei tämä edes mene edgyyn itsetuhoisaan toimintaan, vaan pelkästään aikaansamattomaan laiskuuteen. Kovaksi elämäksi tätä ei voi kutsua, saatika voimistavaksi kokemukseksi mistä itsensä kampeaa ylös kuin nousisi kuolleista. Ei. Tämä on vain maleksimista jolla on tekaistu agenda.

Mielessäni olen aina halunnut eliminoida tämän syklisyyden elämästäni. Miksi ylläpitää synkkyyttä kun voi velloa yltäkylläisessä valossa? Noh, tarkkaa syytä en tiedä että mikä tämän lankeemuksen aina aiheuttaa. Rikkinäiset ihmiset tosin ovat mielenkiintoisempia kuin ne näennäisen ehjät joilla on normaaleja ajatuksia ja vain arjellisia ongelmia. Ehkä tämä on takaraivossa oleva halu olla rikkinäisempi kuin mitä olen? Tämä on ihan konkreettinen ajatus mitä olen käsitellyt. Tasapainossa kun heilun, niin en keksi mitään hauskaa sanottavaa. Motivaatiota pursuaa ja positiivista mielialaa viljellään, mutta kaikki tämä on jotenkin - tylsää? Arvostettavia ominaisuuksia, mutta koetappa olla tälläinen. Aivan hirveää.

Muutamassa artikkelissa olen käsitellyt miten pidän eri puolista itsestäni ja sure enough, jopa tämä synkkä ja eristäytynyt minä ansaitsee rakkauteni. Mutta onko se paha asia että synkkä minä ja kontrolloiva minä sopivat yhdessä että kurjuuden tulee vallita X määrä aikaa kunnes aurinko voi taas pilkottaa? Pitäisikö kontrolloiva minä olla se aikuinen tässä suhteessa ja laittaa jalka lattiaan, että tälläistä toimintaa ei suvaita? Aurinkoinen minä kun saapuu paikalla, hän aloittaa syvällä huokauksella nähdessään että mistä pitää taas lähteä suuntaa nostamaan ylöspäin. Tiedän tämän koska synkkä aikakausi on nyt kääntynyt ja nyt alkaa taas elämä saapuvan kesän yhteydessä voittamaan. Karvat vessani lavuaarissa tarkoittaa että talven kasvanut risuparta on kateissa ja itsetunto lähtee nousemaan kuin kesän kukat talvisen lumipeiton alta.

Ähh, mikä työmaa. Mutta niin, mitä tässä syitä arpoa. Tämä syklisyys tuskin on poistumassa lähiaikoina, joten pitää koittaa löytää jotain pointteja kai tästäkin. Mitenköhän tämä syklisyys toimisi jos olisin lukittu jonkun jämähtäneen entiteetin kanssa vuorovaikutussuhteeseen? Pystyykö persoonavirtani rappeuttamaan tämän järkkymättömän kallion, vai olisiko hän kuin purjelaiva joka seilaisi virtani mukaisesti vaivattomasti eteenpäin? Onko purjeveneitä olemassakaan vai ovatko kaikki kallioita? Olenko elitisti ajattelussani että olisin jotenkin poikkeava muista. Mitä jos kaksi virtaa vain sekoittuu yhteen ja lopputulos on jotain mitä en osaa edes pohtia?

Ajatuksenjuoksua hyvät ystävät. Ajatuksia digitaalisessa paperissa. Kai tämä on jotain arkistointia, muistilevyn formatointia turhista asioista ja niiden pakkaamista talteen. Löydän arvoa näistä välillä kun luen menneisyyttä. Erilaisen ihmisen sieltä tunnistan mutta myös jotain tuttua. Jatkuva nälkä ja halu ilmaista näitä tuntemuksia ja ajatuksia, mutta jokaisesta tekstistä paistaa se turhautuminen kun en onnistu tässä. Tämäkin on vain pintakosketus maailmasta joka kuohuaa sisälläni, vain kaiku huudostani.

Tai sitten tämä on kaikki mitä se on. Ei ole mitään muuta sisällä, vain pinnan jälkeinen pohjakosketus.

Kun vesi on sumeaa, niin on vaikea nähdä kuinka syvä se on.