Tapa, jolla tarinani saavat alkunsa, ei ole mikään tavanomainen suunnittele-toteuta -tyyppinen, vaan enemmän tajunnanvirtaa hyväksi käyttävä. On kaksi tapaa jolla homma lähtee liikkeelle:

1. Keksin tarinan ns. idean ja muodostan päähäni siinä esiintyvät tapahtumaketjut. Tämänkin siis toteutan ilman mitään sen suurempaa suunnitelmaa, toisinsanoen, kirjoitan vain sen mikä olisi loogista kirjoittaa edellisen lauseen jälkeen. Aiheet jotka keksin saattavat olla täysin erikoisia, mutta se mielestäni vain lisää tarinankirjoittamisen haastetta. Tässä esimerkki aiheesta, joka pyöri tänään päässäni ja johon keksin valmiiksi jo useita tapahtumaketjuja:

Matti ajaa autolla ja jyrää alleen vahingossa Saatanan itsensä. Saatana kuolee ja tarina kertoo mitä sitten tapahtuu. 

Koska koko idea on täysin pöhkö, niin lisätäkseni tarinan huumoria, se pitää olla vakavasti kirjoitettu:

Kirkko jakaantuu kahtia: Toisten mielestä Saatanan tappaminen oli hienoa, toisten mielestä se homma oli tarkoitettu Jumalalle. Paavi ei ole vielä ottanut kantaa.

Sitten mitä mieltä maailma on Matin tekosesta:

Kasinot ja pornoteollisuus romahtavat, koska Saatana ei enää viettele ihmisiä syntisiin tekoihin. Ihmiset tylsistyvät kun huomaavat intohimojensa kadonneen ja Matti saa syyt niskoilleen.

Tästä taas voidaan vetää monia erilaisia käänteitä, keskittyä Mattiin, raportoida maailman sopeutumisesta ja tehdä filosofisia kannanottoja esimerkiksi siitä, miten pahan olemassaolo voisi tarjota hyvää. Näin myös varsin typerästä ideasta voi kehkeytyä nautittava ja antoisa tarina, joka tarjoaa huumorin lisäksi syvällisempiäkin elementtejä.

2. Aloitan lauseella, joka asettaa tunnelman ja jatkan sillä linjalla tarinan loppuun asti. Nämä ovat enemmän päähenkilön pään sisällä tapahtuvia asioita, eivätkä oikeastaan sisällä minkään näköistä juonta. Ideana on vertauskuvia hyväksikäyttämällä luoda kuva ihmisestä, jonka elämäntilanne hahmottuu hänen itsensä raportomana ajatuksissaan. Kyse voi olla vaikka miehestä, joka on juuri eronnut ja muistelee kaiholla tuota hetkeä, tai vaikkapa itsemurhan partaalla oleva nuori, joka pohtii tekonsa seuraamuksia:

Kuunsirppi on kuin viikatteen terä. Se taittuu majesteetilliseen tapaansa pimeällä taivaalla, tähtien seuratessa sen ylvästä olemusta.

Tämä asettaa tarinan monotonisen tunnelman ja saa tarinan vauhtiin. Tämän jälkeen teksti muuttuu henkilökohtaisemmaksi:

En tiedä miltä tuntuu olla majesteetillinen muiden edessä. En tiedä miltä tuntuu kun toiset katsovat sinua ja ihailevat. Tiedän vain mitä viikatteen terä tuntee, kun se halkaisee kultaisen vehnän korren ja jättää sen maahan makaamaan. Se on tehty sitä varten, eikä se tunne mitään.

Päähenkilön tunteiden käydessä lukijalle yhä tutummaksi, alkavat hänen aikeensa myös valjeta:

En tiedä jaksanko enää jäädä maahan makaamaan ja odottaa tulevani tallatuksi. Olen katkaistu ja kultainen värini peittyy ruskeaan mutaan. Ehkä tämä ei ole minua varten tämä paikka. Ehkä tuuli kuljettaa minut mukanaan paikkaan, jossa on kaltaisiani ja jossa voin olla onnellinen. Yksi taivaankappaleista muiden rinnalla. Ehkä minun pitää kulkea se matka itse.

Ja siinä se sitten on. Kaksi tapaa joilla jaksan väkertää tekstiä enemmän kuin muita kiinnostaa lukea. En tiedä oliko tämä kirjoitettu tekosyynä kehnoille novelleilleni tai oliko tämä jokin yritys ansaita aplodeja, mutta näin se homma vain menee ja tehkää itse omat johtopäätöksenne.