Näin tuhoutuu ikuinen. Kuolema vielä kaukana, mutta kallio silti murenee. Sanat pyyhkiytyvät ajan myötä unohduksiin ja kädet toisistaan irtoavat. Vannotut valat tukehtuvat anomusten alla. Nauru on itku, onni on katkeruus ja suru.

Mikä pitää atomit yhdessä? Mikä liittää erilliset yhteen? Tarkoitus olla yhdessä jotain suurempaa kuin erikseen on yksi. Mitä sitten tarkoittaa tämä kahden yhtenäisyys? Yhdessä kaksistaan, vai kahdesta yksi?

Milloin "minä" katoan?

"Me synnymme, ollaksemme lapsiemme muistoja."

Näin sanovat jotkut, jotka katoavat omasta tahdostaan. He ovat valmiita poistamaan itsensä tästä maailmasta, muuttuakseen joksikin muuksi. Joskus he muuttuvat lihaksi, johon tarkoin tähdätty luoti pysähtyy. Joskus he ovat napakka tuuli, joka työntää rakkaan alta jykevän metallin, vain kadotakseen itse sen syövereihin. Joskus he muuttuvat sanoiksi, jotka muistuttavat eksynyttä lasta pysymään oikealla tiellä.

Mitä on minun elämä? Se on jotain tärkeää, jollekin tärkeälle. Jotain mikä elää sen jälkeen, kun itse kuolen. Minä katoan, mutta millaiseksi minä muutun on se tärkein asia.

Minä muutun sanoiksi, joita lapseni kuiskaa huuliltaan - omalle rakkaimmalleen.