Se on kuin paksu peitto, joka alle minä tukehdun. Kaikki vaan katuu niskaan, pään sisältä huudetaan apua. Mihin minä tukeudun? Mikä on minun ankkurini? Elämä on vain kasa päiviä, jotka vain kerääntyvät pinoon. Se pino huojuu. Minä huojun. Jalat painavat enemmän kuin aikaisemmin. En halua mennä kouluun, koska ahdistaa. En halua nähdä kavereitani, koska pelkään heitä. Kotona minä vellon itsesäälissä, itkien ja hakaten nyrkkiäni seinään. Viime viikot ovat olleet hataran sillan rakentamista. Niin monet asiat jäävät tekemättä, koska en vain saa aikaiseksi mitään. Ulkona kädet tärisevät. En pysty hengittämään rauhallisesti, murehdin sanoja jotka päästän suustani. En halua istua muiden kanssa ruokalassa, se on kiusallista. Juoksen mieluumin kotiin syömään. Keksin taas tekosyitä sille miksi en ole tunnilla. En vain halua mennä, mutta silti he vain utelevat. En tahdo heidän kyselevän, jättäisivät minut helvetti rauhaan. Opettajat lähettävät sähköposteja, joita en tahdo lukea. Haistakaa paska kaikki! Kierrän samoja polkuja huoneen nurkasta toiseen ja kiroan itseäni. Niin ja näin. Huomenna taas.

En tahtoisi taas valvoa..