Huokaisin. Kukaan ei koskaan kuule minua. Voin huutaa, eikä minulle silti vastata. Huudan aina silloin tällöin kokeillakseni tätä teoriaa, mutta kokeiluni ovat turhia. Kukaan ei vastaa. 
        "Ahaa! Mutta ehkä ne eivät vastaa sen takia koska en kysynyt mitään. Siitä se varmasti johtui! Ehkä minun pitäisi kysyä jotain." 
        Odotin sopivaa hetkeä, sillä en halunnut tämän epäonnistuvan. Minulla oli vain yksi mahdollisuus, sillä kuka nyt huutaisi monta kertaa samaa kysymystä keskustelussa. En minä ainakaan. Ne muut puhuivat paljon. Paljon ääniä. Jotkut kovia ja nopeita, toiset hitaita ja pehmeitä. Erilaiset kohteliaisuudet saivat esiin hymyjä ja muutamat vitsit jopa huoletonta naurua. Keskustelu on niin kaunis rituaali. Niin spontaani ja syvällinen. Siinä ihminen luo yhteyden lajitoveriinsa tavalla, joka vain meiltä luonnistuu. Tavalla, joka vain niiltä luonnistuu. 
        Hiljaisuus laskeutui vihdoin ja viimein keskustelijoiden yläpuolelle. Pidin huolen ettei minua keskeytetä, joten annoin hiljaisuuden hetken vaikuttaa. Kaikki näyttivät odottavan uuden keskustelun aloitusta. Oli minun hetkeni osallistua. Minä valmistauduin ja huusin melkein täysillä. Tällä kertaa huusin kysymyksen. Se oli hyvä kysymys, joka vaati vastausta. Ei ollut myöskään mahdollista, etteivätkö ne olisi kuulleet sitä. Niiden oli pakko kuulla se. Hiljaisuus palasi kuitenkin huutoni perään. Eikö mitään? Pitäisiköhän minun huutaa vielä kerran niin, että kaikki varmasti myös kuulisivat sen. Vedin keuhkoni täyteen ilmaan ja huusin jälleen. Tällä kertaa hieman kovempaa. Kukaan niistä ei katsonut minua. Kukaan ei kuunnellut, vastannut, myötäillyt, tukenut, puolustanut tai vastustanut. Kenestäkään kysmys ei ollut mielenkiintoinen, ajankohtainen, poliittinen, humoristinen, rasistinen tai retorinen. Ei yksikään. Ei ainutkaan. 
        Ehkä ne eivät vain kuulleet..