Kun jäin kiinni, elämästäni tuli helvettiä. Minut heitettiin paikkaan jossa haisi pahalle, ja jossa ei ollut mitään mikä viestisi minkäänlaista lämpöä; Oli vain likaa ja kuolemaa. Seinät olivat betonia johon oli tarttunut jotain punaista ja tahmeaa, ehkä vanhaa verta, tai jotain pahempaa. Huoneessani, tai pikemminkin kopissani, oli ohut ja repeytynyt kangas, joka oli oman käsitykseni mukaan tarkoitettu sängyksi. Tämä harmaa riepu oli märkä ja se lemusi palaneelta lihalta. En voinut nukkua huovan päällä sen minussa herättämän kauheuden takia. Minulle oltiin tuotu myös kippo mihin voisin tehdä asiani. Kun kippo haettiin pois tyhjennykseen, se palautettiin ja se sai toimia ruoka-astiana. Ovi, josta minun ruokani tuotiin oli raskas ja tehty teräksestä. Ruokalista taas oli aina samaa: hieman klimppistä lientä paskaisen kipon pohjalla. Lihasta en voinut haaveillakkaan, saati mistään muustakaan ihmisravinnoksi kelpaavasta. Lattian nurkissa oli jokin karvainen möykky, jonka yläpuolella pörräsivät lihavat kärpäset. Ajattelin mielessäni, että kuinkakohan kauan menee ennen kuin syön sen.
    Päivät, ehkä viikot, tai jopa kuukaudet ovat vierineet ja tuntuu kuin olisin ollut täällä ikuisuuden. Mistään ei tule auringonvaloa ja rytmini on mennyt täysin sekaisin, vai sanoisinko että kadonnut kokonaan. Tahdon pois enemmän kuin mitään muuta. Ainut valo jonka näen tulee sellini oven alta, mutta muuten, olen täysin pimeyden armoilla. Olen ajatellut jo tapaa miten voisin suorittaa itsemurhan, mutta toivon sisimmissäni ettei minun ikinä tarvitse sitä tehdä. Perheeni. Voi kunpa näkisin perheeni ennen kuin kuolen. Ihmettelen että miksi minua ei olla kuulusteltu vielä. Olisin valmis kertomaan heille kaiken minkä he haluavat tietää, ilman että edes tuntisin katumusta.
    Olen täällä ollessani pääasiassa ajatellut Jumalan olemassaoloa. En voi vieläkään käsittää miten helvetti voisi olla pahempi kuin tämä paikka, siellä sentään tunnetaan jotain, vaikka se jotain olisikin tuskaa. Minusta tuntuu että ruokaani on laitettu jotain huumaavaa ainetta. Pääni tuntuu sekoavan ja välillä minusta tuntuu kuin olisin kuullut ääniä. Ehkä Jumala yrittää puhua kanssani. Olen alkanut tutkia karvaista möykkyä hieman tarkemmin. Aluksi pyrin välttämään tätä hetkeä niin pitkään kuin mahdollista, mutta tämä oli vääjäämätöntä. Heitin rikkinäisen riepuni sen päälle ja aloin tunnustelemaan sitä. Se tuntui joistakin kohdista kovalta, ja joistakin pehmeältä. Tuntuu kuin se olisi pyöreän muotoinen kivi, joka olisi karvan peitossa ja jossa olisi reikä. Pistin käteni reiän sisään. Tunsin riepuni lävitse, että siellä sisällä oli jotain märkää ja pehmeää. Kiedoin sormeni tiukasti sen ympärille ja vedin käteni ulos. Koskaan aikaisemmin en ole oksentanut niin paljon, kuin silloin tajutessani mitä pidin kädessäni
    Ajatukseni karkaavat. Tuntuu kuin miettiessäni jotain, jokin tulee ja vetää mieleni pimeäksi. Pimeää on kaikkialla, aivan kuin tämä olisi sen valtakuntaa. Olen huomannut, että muistissani on aukkoja. En muista milloin kippo oltiin vaihdettu. En muista kuka oli siirtänyt saastaista riepua pitkin lattiaa. En jaksa. En vain jaksa enää. En pysty enää puhumaan tai liikkumaan koska minulla ei ole siihen energiaa. Olen maannut lattialla ulosteeni ja oksennukseni seassa jo ikuisuuden. Minulla ei ole enää mitään. Olen yksin tässä helvetillisessä paikassa ilman ketään. Toivoa ei enää ole. Jopa Jumala on minut hylännyt. Hän ei ole puhunut minulle ikuisuuksiin. Tunnen saatanan kädet kurkkuni ympärillä ja helvetin lieskat ihoni alla. Tunnen miten kaikki ihmisyys imeytyy minusta päivä kerrallaan. En kaipaa perhettäni, en edes muista heitä, enkä edes välitä muistaa. Olen vain niin väsynyt. Olen liian heikko edes tappamaan itseäni. Katson menneisyyteen kaihon täyttäessä sydämeni. Niin monta asiaa jotka jäivät tekemättä. Enää vain toivon, että menettäisin tajuni eikä minun tarvitsisi enää koskaan herätä. Kuolema on ainoa pelastukseni. Minun valoni tunnelin päässä.
    Tänään ovi aukesi. Isokokoinen mies tuli minua katsomaan ja puhumaan minulle. Hän sanoi minulle paljon asioita, vaikka minä en vastannutkaan takaisin. Hän katsoi minua - luulisin. Toivoin että hän ottaisi minut mukaansa oven toiselle puolelle, mutta ei hän ottanut. Hän vain tuli, puhui ja lähti. Hän on minun paras ystäväni täällä ja hän tulee varmasti vielä uudestaan minua katsomaan. Niin ystävät tekevät. He eivät hylkää toisiaan. Tiedän ettei hän jättäisi minua yksin. Miksei hän siis ole tullut jo?
    Silmäni ovat olleet kiinni jo kauan ja olen ehtinyt unohtaa miltä valo näytti. Miltä mikään näyttää? Kaikki on niin pimeää. Pimeä on todellisuus. Tunteet minulle ovat vain joukko värejä. Eilen koin mustaa, jossa meni punainen viiva keskellä. Se oli hirveää. Punainen viiva sykki mustan keskellä aiheuttaen minulle sykäyksiä. Elämäni on täynnä tuskantäytteisiä sykäyksiä, jotka repivät rikkonaista sieluani. Olen unohtanut mikä olen. Varmaan joku pieni ja heikko. En muista..
    Kuulen äänen päässäni. En tiedä mikä se on. Se kertoo typeriä asioita. Jotain väreistä. Mitä ne ovat? Haluan että se on hiljaa. Jättäisi minut rauhaan. Ei. Se on vielä täällä. Se puhuu nopeasti. Mitä se puhuu? Valkoista? Se laajenee ja täyttää näkökenttäni. Se laajenee ja täyttää näkökenttäni. Se on valkoisen värinen. Mitä valkoinen on? Ole hiljaa. Mene pois.
    Missä olet?