Luin vanhoja blogikirjoituksia. 

Aivan järkyttävää paskaa, mutta siis parhaita paloja oli kun puhuin suht koht avoimesti enkä piiloutunut kaiken edgy-angstin taakse. Miten mun kirjoitus luuttomista kanoista ei oo suositumpi kun mitä se on, jeesus se on hauska. Mä osasin joskus olla hauska!

Anyway, tekeeks kukaa muu teistä sitä et löytää jonku biisin joka niin nostattaa sun sielun uuteen stratosfääriin ja sit sä vaan soitat sen uudelleen ja uudelleen koska mikään muu biisi ei sitä tee ja sä haluut et tää hetki kestää ikuisesti?

Joo, joskus laulu on kuin rakkaus. Sitä soitattaa uudelleen ja uudelleen, kylpee siinä sen tuomassa täyteläisessä todellisuudessa. Mut todellisuudessa sä vaan istut kuuntelemassa samaa biisiä tuntikausia ja syötät itelles fantasiakarkkia. Joskus laulu on kuin rakkaus, mutta ei se ihan pääse siihen samaan kastiin muuta kun vain välillä koskettaa sitä.

Mä tykkään fantasiakarkista. Mun Dialogi kun se sattuu osumaan S:n ja L:n kanssa on ainoa human interaction mitä mä tarviin. 

Mä oon liikkunut vähän paikasta toiseen aina kuvitellut että mä oon matkalla parempaan paikkaan. No, periaatteessa mä oonki ja tän hetkinen paikka on ihan jees. Mut vittuko mä haluun enemmän mut mitä jos tää tän hetkinen onkin bussiasema ja sen sijaan et mä odotan bussia, mä lähenkin kävelemään.

Fuck it, niin kauan ku mä kuljen itteni kanssa niin mä pärjään, tuli vastaan mitä vaan. 

Mä oon huomannu et mä tykkään repiä alas asioita kunnes päästään semmoseen tyhjään tilaan. Ku mä ahdistun niin kaiken on mentävä. Sormet kiittää kun iho on raavittu ja kuorittu kunnes vaan verinen liha loistaa. Mä haluun hajottaa mun kämpän seinät. Mä haluun enemmän tilaa. Iso tyhjä huone. 

Kunpa vois elää ilman unta.

Mä en haluu syödä.

Laittakaa mut johonki suolaliuokseen lillumaan aistit turruttavaan metallisäiliöön.

Pari vuotta pitäis ol ihan jees. Hulluna astelen ulos kammiosta. Presidentin virkahuoneeseen. Kättelen Sauli Niinistöä ja totean: "Mun kirjoitus luuttomista kanoista on hauska. Mä olin hauska!"