Istuin pianoni ääreen ja venytin sormiani. Suljin silmäni ja mietin etukäteen minkä kappaleen soittaisin. Päätin lähteä pienelle tutkimusmatkalle ja soittaa jotakin, mitä maailma ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Jotain..omaa.

Sormeni tanssivat pianon koskettimilla, jokainen tiesi tehtävänsä. Kappale lähti upeasti käyntiin, joten päätin nostaa vähän tempoa. Muutamat korkeat äänet nostattivat upeasti ensimmäisen osan kertosäkeistöön, joka oli pehmeän melodinen ja merkityksellinen. En hymyillyt kertosäkeen aikana, koska siinä oli mukana surua. Päätin nopeasti jatkaa seuraavaan osaan ja tempo nousi jälleen. Paljon vaihtuvia sävellajeja ja hakkaavaa tempoa. Tämä oli rokkia. Tässä oli menoa ja meininkiä. Suoristin kurkkuani ja katsahdin häpeillen nopeasti taakseni. "Ei siellä ketään ole, joten anna mennä vain", sanoin itselleni ja aloin laulamaan.

Hey now Blues Jules /
what's the news?

I heard cats are running the streets /
while dogs suffer from the fleas.

Blues Jules, Blues Jules /
are there no good news?

Muutaman kerran ääneni hieman karkasi ja kieleni takerteli lausumisen kanssa, mutta silti se tuntui menevän ihan hyvin. Eikä se laulaminen niin tärkeää ollut, sillä hatarat kohdat korvasin pienellä sooloilulla niin, että kaikki salakuuntelijat keskittyivät siihen, eivätkä niinkään laulamiseeni. Mutta vaikka en laulamisesta niin paljoa enää nauttinutkaan, niin laulun täytyi jatkua. Sillä oli vielä sanottavaa.

Hey Blues Jules /
those cunning fools.

They broke the dam /
They made the scam /
While water keeps rising /
dogs are aligning /
and where have the cats gone?

Hey Blues Jules /
where have the cats gone?

Kappale loppui seinään. Sormet pysähtyivät viimeisille koskettimille, äänihuulet saivat vaipua hetkeksi uneen ja kansi laskettiin pianon koskettimien päälle. Kävelin pois ja vain tarina jäi elämään hiljaiseen huoneeseen. Se kysyi viattomalla äänellä:

 Hey, Blues Jules. Where have the cats..where have they gone?