"Ja katsokin etteivät kulta-orvokit kuihdu! Et ole nimittäin niin suuria seurauksia sivustakaan seurannut jos näin annat tapahtua", Herra Hotkitso sanoi heilutellen isoa käkkäräistä sormea nenäni edessä.
                      "Kyllä herra Hotkitso! En herra Hotkitso", sanoin kuuliaisena. Hotkitso ei näyttänyt vakuuttuneelta minun sanoistani, sillä hän tuntui seuraavan tarkasti kasvojani pölyisten lasiensa takaa.
                      "Mnjaah", hän sanoi laiskasti ja käännähti välinpitämättömänä ympäri. "Kai se pitää sitten se tällainen ymmärrettävästi ymmärtää, että jatkuvasti ei olla voi täällä."
                      "Olen täysin samaa mieltä", vastasin, vaikka olinkin hieman epävarma siitä, että mitä hän edes sanoi. En ollut mikään paras ihmistuntija ja herra Hotkitso ei todellakaan ollut helposti analysoitavissa, mutta siltikin uskaltaisin väittää miehen olevan hieman hullu. Hänen hattunsa oli korkea silkkipytty, joka huippua kohti muuttui risaisemmaksi tuuma tuumalta. Siis herran tähden se hattu oli ainakin metrin korkuinen. Hatun pää oli kuitenkin risaisuuden huippu, sillä se oli enemmänkin irtonaisia lankoja ja saumoja, jotka heiluivat puolelta toiselle herra Hotkitson kävellessä ankkamaiseen tyyliinsä. Jotenkin hattu tuntui silti sopivan täydellisesti tälle miehelle, jonka jatkuvasti pölyssä olevat lasit saivat hänen silmänsä näyttämään frisbeen kokoisilta.
                      "Hölmö näyttää parhaalta hölmöissä vaatteissa", ajattelin mielessäni
                      "Minä nyt sitten lähden täältä tästä näin ja tästä sinä pidät sitten hyvän huolen, ettei tule minulle turha huoli huolittavaksi kun nyt lähden", herra Hotkitso mumisi astuessaan taksiin. En edes vaivautunut vastaamaan vaan tyydyin kohteliaaseen kumarrukseen ja vilkutukseen - sillä tuntui kuin hän olisi unohtanut edes puhuvansa minulle puolessa välissä lausetta.
 
                      Mikäli herra Hotkitson tulkitsisi mielenkiintoiseksi, hänen talonsa vasta eläisi määritelmän huipussa. Talo alkaa nimittäin tavallisena tiilitalona, joita löytää maaseudulta ja pikkukaupungeista, mutta toisin kuin niissä normaaleissa tiilitaloissa, tämä kuitenkin loppuu eräänlaiseen goottilaisen aikakauden linnatorniin. Tällainen ratkaisu ei ainoastaan kuulosta vallan absurdilta ajatukselta, vaan sitä se myös on. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, että ainoa kiitettävä ominaisuus talossa on muutos tiilitalosta uusgoottilaiseen tyylisuuntaan, mitä on vaikea aluksi havaita. Puhdasta viivaa on mahdoton vetää, vaikka rakennuksen ylä- ja alaosa ovatkin niin erilaisia. Kaikesta huolimatta, tämä tuli olemaan minun paikkani seuraavat 6 tuntia. En käsittänyt miksi herra Hotkitso tarvitsi puutarhuria niin lyhyeksi ajaksi, mutta onneksi minulle ei maksettu ajattelemisesta - vaan puutarhanhoidosta, johon välittömästi ryhdyin herra Hotkitson taksin kaikottua horisontista. Nyt vain piti muistaa mitä minun käskettiinkään tehdä..
 
                      Kulta-orvokit sijaitsivat aulassa. Ne todellakin olivat nimensä arvoisia, sillä ne olivat kullanvärisiä orvokkeja. Auringonvalon osuessa niiden lehtiin ne valaisivat koko aulan kultaisella valollaan, mikä sinänsä loi erittäin miellyttävän ilmapiirin. Itse aula oli kuin suoraan sadusta. Sen kaikki kaapit ja hyllyt olivat vinossa ja jokainen huonekalu vaihteli väriltään. Jotkut hyllyt olivat jopa koottu sahalaitaisiksi ilman minkäänlaista syytä.
                      "Ehkä hän oli jättänyt lasinsa johonkin sisustaessaan", kuvittelin itsekseni, mutta en voinut karistaa ajatusta herra Hotkitsonista jonkinlaisena hulluna tiedemiehenä.
Mietin kulta-orvokkien huolellisen kastelun useaan kertaan mielessäni, sillä vaikka herra Hotkitso vaikutti harmittomalta vanhalta mieheltä, niin en aikonut ottaa minkäänlaisia riskejä hänen suhteensa (olinhan aikaisemmin maininnut huonosta ihmistuntemuksestani).
Kaadoin kulta-orvokkien ruukkuihin vettä huolellisesti, niin että niiden kuihtuminen olisi tyystin mahdotonta (tukehtumisen todennäköisyyden nousi kuitenkin äärilukemiin). Seuraavaksi suuntasin kulkuni kohti olohuonetta, missä herra Hotkitso oli kertonut lisäohjeiden odottavan. Silmiini kuitenkin iski välittömästi se, minkä kanssa joutuisin seuraavaksi käteni likaamaan. Olohuoneen nurkassa oli nimittäin puu, noin kolmen tai neljän metrin mittainen, jonka oksissa kasvoi rypäleittäin kolikoita. Jäin äimän käkenä tuijottamaan puuta, kunnes vasta viimein huomasin lapun pöydällä, johon oli kirjoitettu sotkuisella musteella seuraavan työni vaiheet.
 
                      'Hyvä puutarhuri', viesti alkoi.
                      'Seuraava tehtävä ei ole helposti tehtävissä. Paneutumisesi pestin vaativuuteen on vaadittavaa. Karsi Europuun kaikki kaksikymmentä senttiä pienemmät kolikot ja aseta ne pöydän pään päältä löytyvän kulhon pohjan pinnalle olemaan'.
                      Luin viestin vielä muutamaan kertaan, ennen kuin pystyin käsittelemään sitä järkevästi. Tämä "Europuu" näytti todellakin sisältävän ryppäitä, joissa oli pelkästään viiden-, kymmenen- tai kahdenkymmenen sentin kolikoita. Nämä kolikot - varsinkin viisisenttiset - olivat likaisia ja jonkinlaisen valkoisen homeen peitossa. Aloin kuitenkin tuumasta toimeen inhon täyttämä ilme kasvoillani. Pikkuhiljaa ymmärsin mahdollisen syyn tehtävääni, sillä sitä mukaan kun noukin kolikoita, alkoivat puun oksat kohota ylöspäin katoavan painon vuoksi.
 
                      Kolikoita noukkiessani kuulin välillä jonkinlaista kolinaa herra Hotkitson seinistä ja päättelin, että siellä olisi rottia.
                      "Asiasta kannattaa varmaan mainita Herra Hotkitsonille hänen tullessa takaisin", ajattelin mielessäni.
                      Työn loputtua koko puu oli aivan erilaisen näköinen. Europuun oksia koristivat vain pienet ja kauniin puhtaat kahdenkymmenen sentin kolikot ja se näytti aivan kuin paino olisi nostettu sen harteilta. Kulho, jonka herra Hotkitso oli minulle laittanut, täyttyi ääriään myöten täyteen. Europuu sai minut kuitenkin tuumimaan, olivatkohan kulta-orvokit olleet muutakin kuin vain kullan värisiä..
 
                      Seuraava huone oli nimeltään "Seurahuoneen eteisen eteinen eli Hypetyshuone", mikä luki spray-maalilla maalattuna huoneen katossa. Itse huone oli erittäin koruton, sillä se oli pelkkä neliönmuotoinen tila ilman minkäänlaisia huonekaluja. Sen seiniä koristivat kuitenkin mystiset kirjoitukset, jotka lauserakenteiltaan ja sanavalinnoiltaan olivat selvästi herra Hotkitson kirjoittamia:
                      "Odotas vain kunhan odotuksesta vapaudut ja seuraavaksi seuraavaan huoneeseen kulkeudut" ja "Seurahuoneen eteinen se vasta etevä eteinen Seurahuoneelle on, sen verran se on verraton". Mielenkiintoni heräsi välittömästi, sillä tässä talossa ei koskaan voinut olla varma siitä mitä seuraavassa huoneessa olisi vastassa. Lähestyttyäni ovea jähmetyin yllättäen paikoilleni, koska oven takaa kuului puhetta. Puhe oli kimeää ja puhujia tuntui olevan useita. Jännittyneenä avasin Seurahuoneen eteisen oven ja astuin sisään. Kuinka ollakaan, niin huone oli täysin tyhjä, lukuun ottamatta seuraavaa urakkaani, joka oli keskellä tyhjää huonetta - puhumassa kiivaaseen tahtiin.
                     
                      'Hyvä puutarhuri', alkoi viesti, joka oli jätetty kasvin eteen.
                      'Ankara työnteko jatkukoon edellisen työn jatkeeksi, sillä nyt jopa älliä sulta älykkäästi älyän vaatia. Tutki sfinksi-puun sfinksit ja tutkinnat tutkittuasi karsi heistä tyhmimmät ja laita ne seinien taitekohdasta löytyvän kulhon pohjalle olevalle tasolle olemaan'.
 
Katsahdin edessäni olevaa kasvia. Sen varsi oli paksu ja käppyräinen ja jo muutaman sentin korkeudessa se jakautui kymmeniksi ohuiksi oksiksi, joiden päässä oli kukkien sijasta pieniä sfinksejä. Sfinksit puhua pölpöttivät kimeällä äänellään, jokainen toistaen omaa litaniaansa. Kävelin yhden luokse ja vedin oksan kauemmaksi itse puusta, jotta kuulisin mitä se sanoi:
                      "Missä on 12 numeroa ja mikä elämääsi määrää", se kysyi.
                      "Kellossa", minä sanoin kysyvästi, jonka jälkeen sfinksin ilme oli ensin järkyttynyt ja seuraavaksi surullinen. Tämä ei kuitenkaan kauaa kestänyt, vaan se heilutti päätään edestakaisin kuin karistaakseen äskeisen hetken mielestään. Sitten se taas jatkoi arvuutteluaan salakavala ilme kasvoillaan:
                      "Missä on 12 numeroa ja mikä elämääsi määrää?"
                      Tästä tulisi rankkaa.
 
                      Tunnin kuulusteltuani sfinksejä ja kirjattuani jokaisen arvoituksen ylös, olin tullut siihen tulokseen, että suurin osa sfinkseistä ei kyennyt keksimään hyvää arvoitusta. Pahimmat olivat luokiltaan:
                      "Mikä sanoo miau ja alkaa kirjaimella k" tai "Mitä vihreä valo liikennevaloissa tarkoittaa". Napsittuani kaikki tätä luokkaa olevat sfinksit ja laitettuani ne purkkiin olin valmis jatkamaan seuraavaan huoneeseen, joka oli pahamaineinen Seurahuone.
 
                      Seurahuone oli ehdottomasti erikoisin huone, jonka olen koskaan nähnyt. Sitä valaisi kattolamppu, josta tuleva valo oli vihreää ja joka oli pultattu kiinni maahan. Kummallista oli myös se, että lampun vieressä oli jokaista vihreää hehkulamppua vastaan myös yksi sininen hehkulamppu. Huoneen katossa taas oli kiinnitettynä kaikki normaalit huonekalut, joita huoneessa nimeltä 'Seurahuone' luulisi olevankin. Se sisälsi useita tuoleja, biljardipöydän, pari pyöreän mallista ja koristeellista pöytää, sekä minibaarin. Seiniä koristivat ylösalaisin olevat taulut, joissa oli päällekkäin erilaisia väriläiskiä.
                      "Tällä nyt ei ole minkäänlaista käytännön hyötyä", ajattelin, kunnes huomasin seinässä kyltin, jossa luki:
 
                                                                                       ”Seurahuoneen käyttöohjeet”.
 
Kyltin mukaan kun vihreät lamput kattolampussa vaihdettaisiin sinisiin lamppuihin, muuttaisivat katto ja lattia paikkoja keskenään kun huoneeseen seuraavan kerran astuttaisiin. Syyksi oli kerrottu, että kun tunnelma Seurahuoneessa nousisi kattoon, niin myös vieraat voisivat olla katossa, eikä tunnelma täten menisi hukkaan. En vaivautunut edes miettimään sitä vaivaa mikä tämän huoneen rakentamiseen oli mennyt, mutta vaihdettuani vihreät lamput sinisiin ja palattuani huoneeseen uudestaan eteisen kautta, se oli tehnyt sen minkä oli luvannutkin. Biljardipöytä ja tuolit olivat lattiassa ja ylväs kattolamppu valaisi nyt ylhäältä alas rauhoittavaa sinistä valoaan. Lattialla tosin oli vihreitä lasinsirpaleita, sillä vaihtamani hehkulamput olivat todennäköisesti huoneen kääntyessä tippuneet. Saatoin vain toivoa, että herra Hotkitso olisi armollinen.
 
                      Seurahuoneen päässä oli koristeltu ovi, joka oli niin matala, että siitä piti kontata (ehkä Seurahuoneessa konttaaminen oli väistämätön kulkumuoto illan edetessä). Ovi johti parvekkeelle, joka sijaitsi noin puolivälissä rakennusta. En edes tajunnut että olin edennyt jo niin korkealla, mutta piru vieköön kun se ei tuntunut edes omituiselta verrattuna kaikkeen muuhun kokemaani. Herra Hotkitsonin kasvit talon sisäpuolella olivat ehkä outoja, mutta parvekkeelta katsoessani hänen pihaansa en nähnyt mitään vaahteraa eksoottisempaa. Tahtoiko hän kenties salata nämä kasvit uteliailta naapureilta? Herra Hotkitso ei tosin vaikuttanut mieheltä jolla olisi salaisuuksia, päästihän hän minutkin taloonsa ilman valvontaa.
 
                      Outo rapina seinissä jatkui noustessani tikkaita pitkin kohti seuraavaa työkohdettani. Olin siinä kohdassa rakennusta, mistä vanhanaikainen linnatorni alkoi. Saatoin vain kuvitella minkälaisia omituisuuksia tämä osuus toisi tullessaan, mutta olin päättänyt tehdä parhaani kaikesta huolimatta.
 
                      ”Tikkaat tuntuvat ylöspäin jatkuvan jatkuvasti ” tokaisin yhtäkkiä ääneen. Tämä pelästytti minut. Pysähdyin. Sanat, jotka olivat tulleet suustani, eivät olleet minun. Hetken ajan ne kuulostivat aivan kuin..