Vääjäämätön tämä muutos aina. Joskus se tapahtuu hiljalleen kuin joki joka sentti kerrallaan muotoutuu erilaiseksi, mutta aina välillä se on kuin äkillinen räjähdys. Kaatuu puut ja repii rikki maan, missä ennen oli metsä nyt aukko ammottaa.

En ole sama kuin ennen. Muutun jatkuvasti. Ajatukseni lähtevät samasta paikkaa kun ennenkin, mutta päätyvät eri paikkoihin. Joskus hyvinkin lähelle siitä mistä ennen, joskus taas hyvinkin kauas entisestä.

Eroaa ajatukset ja ihmissuhteet. Joskus luotamme liikaa vain perinteisiin ja hyväksi havaittuun tapaan. Samat naamat, eri päivät. Muistot maalavat meidät joskus paremmiksi kuin mitä olemme tällä hetkellä, mutta räjähdyksen pelko pitää meidät hitaan muutoksen virrassa vaikka virtauksen suunta ei olisikaan mieleinen.

On aika räjäyttää. En voi sanoa että minut on kahlittu muiden toimesta, mutta nämä ovat pylväitä joihin olen itseni kiinnittänyt. En pidä suunnastani. En nauti tästä. Kadotin sen jossain vaiheessa, mutta hitaasti. En huomannut sitä kunnes vain löysin itseni onnettomana ja yksin eräänä päivänä muiden keskeltä.

On ehkä syy miksi juoksen aina pois ja piiloudun. Koska en nauti enää siitä mikä odottaa oven toisella puolella. Menetän osan itsestäni ja pohdin syitä kärsimyksilleni. Matkustan sydän suljettuna koska koen sen olevan jo täynnä, mutta nyt on perusteellisen siivouksen aika.

En kaipaa räjähdystä elämääni mutta en kestä tuijottaa tätä samaa metsää enää. En ole onnellinen ja tätä menoa en tule onnelliseksi. Pitää repiä itseni pois tästä veneestä ja istuttaa uusi metsä. Nämä puut ympärilläni olen valinnut kun olin lapsi ja vaikka niiden katsominen tuo mieleen ne iloiset ajat, niin nyt on aika kohdata totuus: Olen liian vanha leikkimään enään puissa.