Hiljaisuuden saattelemana otan kynän käteeni ja asetun istumaan tuolilleni, joka narahtaa hieman selkänojasta. Nojaan eteenpäin pöytäni äärelle ja katson sateen piiskaamaa ikkunaa. Mietin seuraavaa tarinaa. Mietin elämääni; Olenko ollut surullinen viime päivinä vai pelkästään esittänyt sellaista? Radiosta kuuluu haikea laulu, joka käskee meidän elää elämäämme kuin olisi viimeinen päivä.

Ikkuna on upea asia. Sen takaa voi katsoa maailmaa niin, ettei tarvitse tukehtua siihen. Olenko ollut surullinen viime päivinä? Paperi edessäni on edelleen tyhjä, mutta minulla on valta luoda siihen maailmaa. Pieni palanen vain, sillä olihan minulla vain yksi kynä ja kokonaisen maailman luominen vie useita. On jo myöhäinen ilta kun alan kirjoittamaan. Sama kappale soi radiosta. Ei se taidakaan olla radio, vaan toistolle laitettu kappale cd-levystä. Se sanoo:

String up your harp/

Play like today will last five minutes/

This won't take long/

Sing us a song that stops the silence..

Tarinani on tullut päätökseen, mutta katson siltikin ulos ikkunasta. Haluaisin sen takana olevan kuvan muuttuvan joksikin muuksi. Joksikin joka kuvaisi enemmän minua. Kenties sellaiseksi kuin paperissani oleva maailma näyttää.

Millainen tarinasta tuli? No, surullinen eli surkea. Mielestäni kirjailija, joka ei osaa tehdä onnellista loppua, ei ole kovin taitava kirjailija lainkaan. Ehkä päähenkilön pitäisi vain herätä tarinan lopussa niin, että kaikki olisi ollut vain unta. Unet ovat hienoja asioita. Ne antavat meille uusia mahdollisuuksia, hukattuja rakkauksia, fantasiaa ja kauhua. Maailman, jossa voimme elää. Ainakin viideltä minuutilta tuntuvan ajan verran, ne rikkovat todellisuuden ja avaavat ikkunan meidän maailmaamme.