Olen 16-vuotias poika, joka käy ammattikoulua ja joka asuu omassa asunnossa kaupungin laitamilla. Joillekin tämä olisi elämäntilanteena täydellinen hetki viettää riehakasta nuoruus-elämää, mutta minulla ei ollut siihen mahdollisuutta. Kellarissani nimittäin asui zombi-tyttö, jota minä rakastin.

    En tiedä miten kaikki tapahtui, mutta sen tiedän, että eräänä päivänä ollessani kävelyllä, näin vanhan luokkatoverini hoipertelevan minua kohti. Hän oli Melinda. Ylä-asteella vallineen tyttöporukan ylivoimainen johtaja, tanssiaisten kuningatar ja poikien ihailun kohde. Itsekin olin lumoutunut Melindan luontaisesta kauneudesta ja ehkä siksi päätinkin taluttaa hänet kotiini hänen ollessaan huonovointinen. Tarjosin hänelle teetä, mutta hän halusi vain mennä nukkumaan. Jokin oli selvästi järkyttänyt häntä, joten en viitsinyt kysellä liikoja. Annoin hänelle oman sänkyni ja menin itse nukkumaan sohvalle onnellisena siitä, että entinen ihastukseni kohde nukkui tällä hetkellä saman katon alla kuin minä. Aamulla olisi aikaa miettiä josko Melinda olisi valmis osoittamaan kiitollisuuttaan hänet pelastaneelle ritarille.

    No, kuinka ollakaan niin aamulla kun avasin makuuhuoneeni oven sain järkytyksekseni huomata, että Melinda oli kuollut - ja vielä elossa. Hänen ennen niin silkkinen ihonsa oli muuttunut valkoiseksi ja sen pinnalle oli ilmestynyt märkiviä paiseita. Hänen silmänsä olivat sumeat, hänen äänensä korviavihlovan kimeä ja maassa hänen vierellään oli verilammikon keskellä kieli, jonka hän oli itse purrut irti hampaillaan. Peräännyin kauhuissani keittiöön ja huusin hänelle, mutta vastaukseksi sain vain luonnotonta murinaa. En voinut uskoa että edessäni käsiään ilmaan heilutteleva kiljuva hirviö oli ollut se sama viaton tyttö, jonka olin edellisenä iltana kotiini tuonut. Tärisin kauttaaltani ja hengitykseni kiihtyi. Tämä ei voinut olla totta. Matkani keittiöön kesti pienen ikuisuuden, mutta sinne päästyäni otin käteni ulottuville leikkuulaudan, jonka olin nikkaroinut itse ylä-asteen puutyö-tunneilla. Melinda oli aikoinaan kehunut sitä, vaikka se oli ollut paksu ja erittäin painava. Opettaja oli sanonut ettei se eroa hiotusta 2x4:sesta millään lailla ja olin saanut siitä arvosanaksi 5- . Nyt se sama leikkuulauta iskeytyi Melindan kasvoihin, murtaen hänen nenänsä ja irroittaen etummaiset hampaat. Veri roiskahti ikkunaverhoihin ja Melinda otti kaksi askelta taaksepäin, jonka jälkeen hän kuitenkin syöksyi voimakkaasti huutaen minua kohti. Tämä seuraava isku olikin sitten vastapalloon ja lopputuloksena Melinda mätkähti maahan velttona kuin räsynukke jonka narut oltiin katkaistu. Katselin hetken hänen siroa ruumista lattiallani. Hän toipuisi tuosta pian, joten minun piti tehdä jotain ja äkkiä. Hengitykseni tasaantui ja ajatukseni alkoivat tarjoamaan loogisia ratkaisuja kohtamaani ongelmaan. Melinda oli zombi. Hän oli kuollut. Hän oli kuitenkin elossa. Vain minä tiesin että hän on täällä. Vaikkakin zombi, hän on silti se tyttö, josta fantasioin kolme vuotta ylä-asteella. Hän ei ole enää ihminen. Hänellä ei ole enää ketään. Hän on minun.

    Ja siitä se sitten lähti: kellarissani oli zombi. Aluksi olin hieman sekaisin siitä, miten zombeja tulisi hoitaa, mutta ei kulunut kuin kaksi viikkoa jonka jälkeen olisin jo voinut kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan. Melinda söi raakaa lihaa. Ensin hän halusi välttämättä itse saalistaa, jolloin heitin kellarin lattialle muutaman rotan, jotka hän päivän aikana sai kiinni ja söi, mutta myöhemmin aloin heittämään joukkoon myös raakoja pihvejä ja nykyään hänelle ei muu kelpaakaan. Joskus (suurimmaksi osin juhlapäivinä) saatoin ostaa jotain vähän kalliimpaa kuten lampaan sisäfilettä, mutta suurimmaksi osaksi Melindan ruokavalio koostui läheisen teurastamon jätepaloista. Miten kauniilta hän näyttikään jyystäessään pilaantunutta sian reisilihaa kulmahampaillaan tai järsiessään lehmän luiden pehmeää keskusosaa. Melindan ympärivuorokautisesta hoitamisesta tulikin pian tärkein prioriteettini, ylittäen tärkeydellään jopa koulunkäynnin tai ystävyyssuhteet. Melindan kanssa, muille ei ollut aikaa.

    Eräänä päivänä kaivoin esiin ylä-asteen vuosikirjan, josta etsin Melindan kuvan. Aloin vertailemaan hänen sen aikaisia kasvonpiirteitään nykyiseen, miettien ankarasti sitä, miten voisin "korjata" hänet ennalleen. Hänen murtunut nenä ja paiseileva iho saivat hänet näyttämään rumalta, joten asialle oli luonnollisesti tehtävä jotain. Ulkonäköhän oli tytölle se kaikkein tärkein asia.
   
    Olin huomannut jo sen verran, että rauhoittavat pillerit todellakin tepsivät myös zombeihin - varsinkin jos annostuksen kolminkertaistaa. Tällöin Melindasta tuli lauhkea kuin karitsa ja hän vain heilui puolelta toiselle, välittämättä siitä mitä hänelle tehtiin. Hän ei hätkähtynytkään kun pienellä leikkuuveitsellä leikkasin suuret paiseet tasaisiksi ja paikkasin ne teipillä. Urhea tyttöni ei hätkähtynytkään, vaikka verta valui verkkaisesti useiden teippien alta. Seuraava tehtävä olikin jo vähän haastavampi, sillä minun piti maalata hänen koko kehonsa siten, että hänen kalpea ihonsa muuttuisi tasaisen ruskettuneeksi, aivan kuin ennen vanhaan. Tähän meni valtava määrä aikaa, sillä en tyytynyt pelkkään yhteen maalikerrokseen. Tyttöystäväni piti olla täydellinen. Sellainen kun millaisena hänet muistin.


    Muutama viikko meni ja Melinda alkoi näyttämään erittäin hyvältä. Olin saanut hänet sellaiseen kuntoon, että hän olisi mennyt läpi vaikka muotilehden kansikuvatyttönä, mutta sitten uusi ongelma tuli vastaan. Oli keskiviikko-ilta, jolloin minä ja Melinda katsoimme elokuvia sohvalla. Hän oli raskaasti huumattu ja hänen päänsä makasi jalkojeni päällä. Silitin hänen hiuksiaan ja kerroin miten päiväni oli kulunut, kunnes huomasin lattialla olevan kasa hänen hiuksiaan. Hänen päänsä oli melkein kalju. Henkeni salpaantui ja ryhdyin välittömiin toimenpiteisiin. Neula ja lankaa. Aioin neuloa jokaisen hiuksen takaisin hänen kauniiseen päähänsä, vaikka se veisi minulta ikuisuuden. Sen verran minä olin häneen jo kiintynyt. Sen verran minä häntä jo rakastin. Siispä päivästä toiseen minä upotin neulan hänen veriseen päänahkaansa. Tein tarkkaa työtä ja käytin paljon teippiä, sillä hänen oma nahkansa oli jo niin kuollutta, ettei se olisi kestänyt minkäänlaista silittelyä.
    "Minä korjaan sinut", kuiskasin hänelle. Hän katsoi minua taivaansinisillä silmillään, jotka olin saanut aikaan piilolinsseillä. Ne sopivat hänelle paljon paremmin kuin hänen omat sumeat silmänsä. Hän näytti niin viattomalta ja suloiselta sylissäni, että minun oli pakko suudella häntä. Hänen suustaa valui hyytelömäisiä lihanpalasia suuhuni, sekä jonkinlaista hapokasta nestettä, joka saivat minut oksentamaan. Siitäkin huolimatta, minä rakastin häntä koko sydämestäni ja olin valmis vaikka kuolemaan hänen puolestaan.

    Kuukausia kului ja Melindan hoitaminen oli ainoa elämä mitä minulla oli. Ei enää koulua, ei enää perhettä, vain Melinda ja minä. Kaikki vaikutti aluksi sujuvan hyvin. Hei, ehkä tämä kestää ikuisesti. Mutta vaikka Melinda ei voinut kuolla, hän saattoi silti maatua. Ja niin tapahtuikin. Hän alkoi hajoamaan palasiksi. En voinut tehdä mitään. Yritin teipata hänet, yritin neuloa hänet takaisin kasaan, mutta turhaan. Hänen teipattu ihonsa oli pelkkä pussi, jonka sisusta oli mädäntynyttä lihaa nestemäisessä muodossa. Vain luut olivat ehjiä, kaikki muu pelkkää sohjoa joka hajosi kosketuksesta. Hän oli kuin hiekkalinna sateessa, joka hetki hetkeltä vaipui yhä enemmän kasaan ja jonka entistä loistoa ei voinut enää millään palauttaa. Viimeiset päivät olin pelkästään hänen vierellään. En syönyt, en nukkunut. Pidin häntä sylissäni ja tunsin miten hän vaipui hitaasti pois luotani. Hän haisi hirveältä ja näytti vielä hirveämmältä. Hänen silmänsä olivat valuneet märkinä palloina lattialle, eikä hän pystynyt enää liikkumaan. Hänen hento niskansa ei enää pystynyt kannattelemaan hänen päätään, vaan se tippui maahan ja vieri nurkkaan kuin keilapallo. Kaunis kaunis Melindani oli ruumis. Maatunut ruumis. Annoin hänelle viimeisen suudelman otsalle, jonka pinta oli limainen ja pölyinen pään kerran vierittyä lattialla. Hautasin hänet takapihalleni ja tein hautakiven jossa luki: Hyvästi Melinda Rosenberg - Zombi-tyttöystäväni.