Aina kun tarvitsen paikkaa mihin avautua, turvaudun tähän blogiin. 

 

Rakkaat lukijat,

 

olette anonyymeja, kuten minäkin olen kirjoittajana. Arvostan sitä, että monet teistä palaavat lukemaan minun hoirailujani. Olette syy siihen miksi jatkan tätä. Olette syy miksi naputtelen yöt ja päivät tätä viheliäistä tekstiä, joka alkaa toistamaan itseään haluamattani. Ehkä olen muutaman lauseen kirjoittaja. Ehkä seinät eivät lakkaa hengittämästä yhdessäkään novellissa (kyllä, tätä metaforaa käytän liikaa), mutta silti kiitos teistä kaikista. En ole koskaan uskonut, että yksikään jaksaisi tonkia läpi tämän roskan. Suuri osa tästä mitä kirjoitan on pelkkää roskaa, ajatuksieni roskiin heittämää jätettä, jolla ei ole mitään arvoa astua meidän ajatusmaailmaamme. Silti te rakkaat lukijat - joskin hiljaiset sellaiset - palaatte lukemaan tätä roskaa. Toivon ja pyyteettömästi rukoilen, että ajatukseni - joskin roskaiset - tarjoavat teille jokaiselle edes jonkinlaista täytettä elämällenne. Tämä  blogi on minun henkilökohtainen avautumiseni, minun vittuuntuneisuuteni ruumiillistuma, minun äärimmäisen turhautumiseni säiliö. Olette osa minua, tiedätte jokainen minun elämästäni jotain, jonka vain minä eräänlaisella etäisellä tunnetasolla tunnen. Tärkeät ja rakkaat ihmiset, olette minulle kaikki. Rakastan teidän huomiotanne, toivon teille kaikille oikein mukavaa elämää ja toivon, että edes yksi tarinoistani on koskettanut teidän sydäntänne niin, että saatatte muistaa sen lukuisten päivien jälkeenkin. 

 

En ole hyvä kirjoittamaan, mutta jokainen hymy tai ajatus jonka pystyn tuottamaan, on minulle tärkeämpää kuin kellekään toiselle kirjoittajalle.

 

Kiitos.