Onko surullisempaa kuin mies ilman päämäärää? Hän, joka valvoo yöt ja pohtii mitä seuraavaksi tekisi elämällään. Hän, joka lukuisten valvottujen öiden jälkeen ottaa jälleen otteen jostakin, vain päästääkseen pian irti. Tälläiset miehet eivät ole mitään. Jotkut sanovat heitä kumiseviksi vaskiksi tai heliseviksi symbaleiksi, mutta syvällä sisimmissään - he ovat eksyneet.
    He harhailevat päänsä uumenissa etsien valoa, mutta löytäen vain hiipuvan olemassaolonsa rippeet. He harhailevat polullaan, joka kiertää ympyrää heidän itsensä vierellä. He janoavat suuruutta. He vaativat nimiään muistettavan. Mutta ainoa asia, joka heistä jää jäljelle on vain syvä surullinen huokaus heitä rakastaneiden huulilta, heidän itse vaipuessa maan syvään hautaan kaltaistensa kanssa.
    Toki, he ovat kaikkialla ympärillämme. Suurina ja mahtipontisina, vaan sisimmissään heikkoina ja satutettuina. He istuvat viereemme, mutta ovat silti kaukana tavoittelemattomissa. Sanamme tavoittavat heidän korvansa, mutta joka silmänräpäyksellä he pyyhkivät ne kaikki pois. Heitä ei voida vetää ylös upottavasta suosta, joka saastallaan turmelee heidän kasvojaan. Sillä joka yö joku valvoo. Ja joka yö joku eksyy yhä syvemmälle suohon - vain koska ei sulkenut silmiään itseltään.