Olen tässä, toistaiseksi. Niin tosiaan ihmiset tuppaavat katoamaan kun kuolema meidät korjaa parempaan säilöön. Mahtaakohan hänellä olla oikeasti jonkinlainen kokoelma ihmisiä? Kuolemalla nimittäin. Ovatko ihmiset koottuna näytille hänen olohuoneensa lasivitriiniin, joita hän sitten ”vahingossa” esittelee vierailleen?

”Ai nuo? Eivät nuo ole mitään erityistä, pieni vapaa-ajan harrastus vain. Muutama miljardi kappaletta niitä taitaa olla, mutta en ole laskenut.”

Mahtavatkohan harvinaisuuksia olla juutalaiset natsit tai tummaihoiset Ku Klux Klan – jäsenet. Harvinaisuudet, jotka ovat aseteltuna mahdollisimman näkyvälle paikalle – eroon massasta.

Toisaalta, mikäli kuolema arvostaisi tekopyhiä yksilöitä, saattaisin itse olla hänen kokoelmansa kruunujalokivi.

 

Tällä hetkellä kuolema pyyhkii pölyjä olkapäiltäni. Hän kääntelee minua käsissään ja etsii pieniä virheitä, joita hän voisi korjata. Hän on sen kaltainen keräilijä, joka toivoisi löytävänsä korjattavaa, jotta hän voisi tehdä minusta entistäkin paremman. Hän ei ole koskaan tyytyväinen. Pienet värivivahteet valvottavat häntä öisin. Epäjärjestyksessä oleva kokoelma aiheuttaa hänelle päänvaivaa. Hän haluaisi puhua kokoelmastaan päiväkausia – kunpa vain joku kuuntelisi.

 

Kuolema kasaa ympärilleen ihmisiä, meikäläisiä. Onko kuolemia erilaisia? On ehkä yksi kuolema, mutta monta eri keinoa päästä sinne. Lopputulos on kuitenkin aina elottomuus, eikä välimuotoja juuri ole. Tai no onhan meillä olemassa kooma. Mahtaakohan koomakin keräillä omaa kokoelmaa, mutta kun hän kyllästyy, hän luovuttaa ihmisensä kuolemalle. Vai varastaako kuolema koomalta? Mikäli näin on, niin kuoleman keräilyinto alkaa muodostua jonkinlaiseksi psykologiseksi dilemmaksi.

 

Elämä on tehdas, joka tuottaa näitä erilaisia ihmisiä kuoleman keräiltäväksi. Mahtaa olla hankalaa tehdä niin monta tuotetta, joita loppujen lopuksi vain ostaa yksi asiakas. Ehkä meitä ei vain markkinoitu oikein.  Tiedättekö mikä on parasta kuoleman lasivitriinissä? Me olemme kaikki siellä yhdessä.

Toki, emme pysty ajattelemaan. Todellakin, emme pysty kommunikoimaan.  Sanomattakin selvää, se on juuri niin pimeä transsitila kuin mitä olet tähän asti kuvitellut. Mutta jumalauta, siellä me ollaan. Yhdessä lasivitriinissä, kimpassa! Tummat ja valkoiset ihmiset, vieri vieressä (tai värin mukaisesti lajiteltuna, ei kuoleman mieltymyksistä tiedä). Olimme miten tahansa, sillä ei ole vitriinissä mitään väliä, koska me emme siihen pysty enää vaikuttamaan, saati järjestystä edes tietämään.

Tiedätkö mikä tuo minulle salaista mielihyvää? Tämä on hieman noloa, mutta..

Pidän ajatuksesta, että sinäkin olet siellä. Siellä samassa vitriinissä, kuin mihin minäkin päädyn. En toki tahdo, että kuolet, mutta kun minäkin niin kiva kun sinäkin. Hei, ei riidellä kauhean paljoa, koska jos me siellä tiedottomassa tilassa joudutaan vierekkäin, niin ei tarvitse sitten yliluonnollisillakaan sielunvoimilla tuntea itseään epämukavaksi.

Pystyisitkö kuitenkaan hiukan siirtymään vasemmalle, on niin ahdasta..

Tän piti liittyä siihen tekopyhyyteen jotenkin, mut teksti alko kirjottaan itteään..kuolema sitten tykkää puhua kokoelmastaan o.O