Olen täytekakku vain, päällä puisen tammipöydän/

Kenestä pöydän herkuista, ystävän mä vielä löydän.

Olen täytekakku vain ja vieressäni makaa/

käärretorttu koristeltu päältä sekä takaa.

Mä kysyn "Hei, jos mahdollista, voisitko sä illallista, kanssain tulla nauttimaan niin toisiimme tutustutaan?" 

Käärretorttu päätään pudistaa/

se ei tahdo vaihtaa maisemaa.

Se kokee että sokerikulho/

on sen unelmien urho.

Olen täytekakku vain, päällä puisen tammipöydän/

Kenestä pöydän herkuista, ystävän mä vielä löydän.

Olen täytekakku vain ja vieressäni makaa/

jäätelökakku koristeltu päältä sekä takaa.

Mä kysyn "Hei, jos mahdollista, voisitko sä illallista, kanssain tulla nauttimaan niin toisiimme tutustutaan?" 

Jäätelökakku päätään pudistaa/

Täytekakut sitä ahdistaa.

Se mieluumin odottaa/

kaunista marsipaania.

Olen täytekakku vain, päällä puisen tammipöydän/

Kenestä pöydän herkuista, ystävän mä vielä löydän.

Sitten minut leikataan, osa minusta poistetaan.

Suut täynnä makeaa, vieraat nauttivat olostaan.

Suurta kiitosta annetaan, ei täytekakkua parempaa,

ole olemassakaan.

Mutta miksi/

Näin hyvää/

Eivät toiset huomaakkaan.

Eivät ennen kuin/

se kaikki hyvä/

pois jo katoaa.

It's been almost a year since I last saw her.

Kuinka paljon ihmiset muuttuvat vuodessa? Vaihtavat hiustenväriä tai tyyliä. Saavat tai menettävät muutaman kilon. Ehkä he ovat kokeneet jonkin onnettomuuden ja heillä on nyt arpi tai käsi jossain paketissa. Ehkä he ovat raskaana. Ehkä he näyttävät muuten samalta kuin aina ennenkin, mutta he vain kantavat korua vasemman käden nimettömässä.

Ehkä he hymyilevät rakkaansa vieressä, kodissa jossa he tulisivat viettämään useita vuosia.

Facebook profiili on yksinkertainen ja helppo tapa katsoa miten paljon toinen on muuttunut vuoden aikana. Sinne pistetään kuva kun jokin sinussa muuttuu. Olen ollut liian heikko tätä hetkeä varten. Vuosi on kulunut ja olen välttänyt tätä hetkeä kuin ruttoa. Pandoran laatikko. Sydämeni hakkaa. Tiedän että tulen pian näkemään hänet. Mitä voin odottaa? Mitä pelkään sieltä tulevan? Ehkä tämä on taisteluni viimeinen päivä. Huominen saattaa olla juhlapäivä kun rauha laskeutuu ylleni. Ehkä tämä on Waterlooni. Mitkä tunteet tulevat täyttämään sydämeni? Muistanko nuo kasvonpiirteet enää, vai onko hän pelkkä tuntematon. Tästä se lähtee:

 En tunne tätä henkilöä..

Ihmiset näyttelevät ja teeskentelevät. Se tuntuu olevan jonkinnäköinen pakkoratkaisu ongelmaan, missä me emme voi puhua tai sanoa niin kuin asiat todella ovat. Ihmiset menevät oikeuteen kiistelemään asioista, kuten että onko pizza kasvis, kun oikeasti voisimme puhua koulujen säästötoimista ruokailun yhteydessä. Tämä on ongelma politiikassa, mutta myös oikeassa elämässä.

Parisuhteessa meidän täytyy totella tiettyjä normeja. Et voi mennä sanomaan rakastavasi toista, ennen kuin tietyt vaatimukset täyttyvät. Väliä ei ole sillä mitä tunnet, vaan mikä on hyväksyttävää. Mitä siis teet kun olet rakastunut, mutta et voi toimia sen mukaisesti? Sinä näyttelet ja teeskentelet. Emme voi osoittaa olevamme huolissamme toisesta soittamalla tämän kännykän täyteen puheluita, sillä se antaa toiselle vääränlaisen kuvan. Mitä me näillä säännöillä siis haluamme saada aikaan ja miksi meidän pitää näytellä?

Kukaan ei halua olla erilainen tai "friikki". Meidän tulee esittää fiksuja ja hauskoja ihmisiä vaikka emme olisi sellaisia. Emme voi kertoa kärsivämme masennuksesta ensimmäisillä treffeillä, sillä se saattaisi pelästyttää toisen osapuolen. Emme voi kertoa perheongelmista, sillä ne pitää säästää kunnes tunnetaan paremmin. Emme voi kertoa tunteistamme ihmisille ja pohtia ratkaisua, sillä koko yhteiskuntamme perustuu sille ajatukselle, että yleistä "kaikki on hyvin" käyttymistä pitäisi ylläpitää jatkuvasti. 

Mihin siis päädymme. Meillä kestää vuosia tutustua toisiin ihmisiin, koska meidän täytyy seurata porrastettua tutustumis-protokollaa. Politiikassa meidän täytyy lukea rivien välistä ja tehdä johtopäätöksiä.

"En kommentoi" tarkoittaa "olet täysin oikeassa, mutta en halua puhua siitä".

Koska meistä tuli tälläisiä? Koska ulospäin suuntautumisesta tuli näin tuomittava asia ja miksi poliitikot eivät voi käyttäytyä kuin normaalit ihmiset? Me ihmiset pahastumme välillä pikkumaisista asioista. Me saatamme murjottaa kuin pikkulapset ja joskus saatamme ihastua ihmiseen, joka myy meille jäätelöä.

Jos ihastut ja kerrot ihastuksen kohteellesi tästä asiasta, miksi sinä joudut siinä alakynteen? Miksi jotkut ihmettelevät sitä, että "miksi se nyt noin sanoi" ja "ei noin saa sanoa ihmiselle jonka on vasta hetki sitten tavannut". Asioita ei pystytä käsittelemään rationaalisesti. Kun nuoripari eroaa niin keksitään tekosyitä. Ei kerrota toiselle suoraan, ettei seksi kulkenut, tai että naapurin Make vaikuttaa paremmalta poikaystävältä. Totta kai suoraan sanominen ei ole hyväksi toisen itsetunnolle, mutta koska teeskentelystä ja valehtelusta tuli se parempi vaihtoehto? Eikö puhuminen, asioiden läpi käyminen ja ratkaisujen etsiminen ole se vaihtoehto, joka pyrkii estämään vastaavanlaisten tilanteiden syntymisen?

Eikö voitaisi yhdessä pyrkiä tekemään tästä avointa ja rehellistä maailmaa? Onhan se hankalempaa ja vaikeaa, mutta elämä pitää kohdata silmästä silmään, eikä sitä pidä pehmittää esittämällä jotain, mitä ei ole. Me saatamme saada takkiimme ja välillä kuulemme asioita, joita emme halua kuulla, mutta elämä jatkuu ja me voimme itse vaikuttaa siihen, mitä huominen meille tuo tullessamme. 

Haluatko sinä näytellä viimeiset päiväsi estradilla, vai olla mieluumin oma itsesi?

Katson kultaani syvälle silmiin/

Näen kurjuuden hänelle langettamani.

Näen surun häneen kylvämäni/

Pettymyksen vimmaisen välkkeen.

Katson kultaani syvälle silmiin/

Silmiin jotka vanhemmat hänelle antoivat.

Silmiin jotka rakkautta toivoivat/

Minun tuskalla nyt täyttyneet.

Katson peilistä itseäni silmiin/

Niiden loisteen sain hiipumaan.

Näen tulipalon polttaman tuhkaisen maan/

Silmät jotka tahtoivat vain rakastaa. 

 Jos joku ei sitä vielä tiennyt, niin minä asun maalla. Olen kyntänyt peltoja, kasvattanut sikoja, kaatanut puita ja istuttanut siemeniä. Mikä maanviljelijä on nykyajan termein? Onko hän sivistyksen ulkopuolelle jäänyt puunhalaaja, vanhan liiton mies, joka vastustaa niitä Helsingin herroja oljenkorsi suunpielessä? Onko hän purutupakkaa jyystävä, mielipuolisesti kiroileva ja viinaan taipuva miehenköriläs, joka kulkee likaisissa kengissä ja kuraisissa haalareissa? Minä tiedän, sillä elän heidän keskuudessaan.

Maanviljelijä on huolissaan oleva ihminen. Hän tulee todennäköisesti menneisyydestä, missä hänen isänsä opetti kädestä pitäen miten hommat täällä hoidetaan. Hän muistaa Kekkoset ja Koivistot, Neuvostoliitot ja nälkävuodet. Hän muistaa 90-luvun aikaiset lamat ja miten perhe pitää yhtä heikoista oloista huolimatta. Hän on mies, joka on opetettu tekemään työtä ja arvostamaan sitä. Salkkumiehet ja toimistotyöntekijät ovat kenties tärkeitä jossain määrin, mutta maanviljelijä tietää mikä on elämässä tärkeää: Katto pään päällä ja ruoka. Niillä selvitään hengissä ja ne pitää ensimmäisenä varmistaa.

Maanviljelijä niin kuin mainitsin aiemmin on huolissaan oleva ihminen. Hän ei katso tulevaisuuteen valoisin silmin, vaan hänen ajatuksiaan varjostaa harmaa pilvi. Ammatti - jonka varaan Suomi aikoinaan rakennettiin - on nyt uhattuna, eikä tehtävissä ole juuri mitään. Maalaisjärki on jokaisella maanviljelijällä, eikä heidän arvostelukykyään sumenneta poliitikkojen puheilla. Politiikasta he hakevat sellaista, joka tuntee sen ajan, mitä he itse vieläkin elävät.

Meillä on monenlaisia käsityksiä muista ihmisistä, monenlaisia ennakkoluuloja. Maalla kun asumme, niin emme tapaa päivittäin kaupungissa raatavia toimistotyöntekijöitä, emmekä saa selville sitä, missä maailmassa he elävät. Sama myös toisinpäin. Me kaikki pidämme tärkeinä erilaisia asioita. Joillakin se on rakkaus lähimmäistä kohtaan, toisilla se on isänmaallisuus.

Minusta ei tule maanviljelijää. Minusta tulee toimistotyöntekijä, johonkin kaupunkiin. Saatan silti kerrostalon ikkunastani tuijottaa taivaanrannan taakse laskevaa aurinkoa ja nähdä sieluni silmin, miten lumisesta metsästä ulos kömpii hien ja lian tahrima maanviljelijä kovan työpäivän jälken. Ehkä minä silloin mietin omaa itseäni ja sitä, miten suuri ero meidän välillämme on. Ehkä meidän välillä ei ole suurtakaan eroa. Ehkä me molemmat katsomme aurinkoon ja näemme tulevaisuuden, joka miellyttää meitä kumpaakin.

Isä - arvostan ammattiasi!

 Act II

     Minä olen taivas. Venytetty halki horisontin peittämään meidät kaikki yhteisen peiton alle, missä kuljemme turvallisesti ulkopuolisilta hirviöiltä piilossa. Peiton alla on koti ja turva. Siellä katsomme toisiamme silmiin, teemme kauniita asioita muilta piilossa, sekä uskomme toisillemme suurimmat salaisuutemme. Peiton alla tulee luottamus ja kaikki paha siitä hetkestä katoaa. Minä olen taivas.

   Oli aika lähteä, minulle sanottiin. Tyynen rauhallisesti he sen lauseen tiputtivat huuliltaan. Raskaana se tömähti lattialle, käveli luokseni ja veti minua paidan helmasta kuin sanoakseen:

   "You heard the lady, it's time to go you bloody brat."

   Aika lähteä. Kuka sen päättää? Kuka päättää ajasta ja siitä, mitä me sillä teemme? Aikamme on rajallista, joten se on aika suuri vastuu antaa osa siitä jonkun toisen päätettäväksi. Tällä kertaa en voinut kuitenkaan muuta. Määräilevä lause lattialla kiskoi paidan helmaani entistäkin kovempaa, enkä halunnut sen repeytyvän; Se kun oli viimeinen asia, jonka olin saanut äidiltäni ennen kuin..

   Uusi koti oli ihan sievä. Pieni keltainen omakotitalo pienen kylän laitamilla. Sen pihalla oli pieni keinu ja pieni hiekkalaatikko, mikä tarkoitti, että kaiken tämän pienuuden keskellä oli joskus ollut jotain suurtakin, nimittäin perhe. Ehkä pienet lapset aikoinaan leikkivät tällä pihalla yhtä pienien ystäviensä kanssa pienillä leikkiautoillaan. Pienet lapset leikkimässä isossa maailmassa. Isossa maailmassa, jota varjeli vielä isompi taivas. Niin kuin vanhemmat katselevat lastensa leikkimistä. Korkealla heidän päittensä yläpuolella vastuutuntoinen vanhempi tarkkaili. Tyytyväisenä tuotokseensa, onnellisena hetkessä.

   Astuin sisään pieneen keltaiseen omakotitaloon silmät suljettuna. Tein aina ensimmäisen "entrancen" silmät suljettuna ja annoin uuden ympäristön tutkailla minua rauhassa. Olin pieni, pellavatukkainen tyttö. Ei siis mitään pelättävää, talo ajatteli. Sitten avasin silmäni. Terävä katse, tarkkaileva katse. Katse, joka näki nurkkaan piilotetun likaisen sukan, matossa olevat kohoumat kohdista, jonne lika oltiin harjattu piiloon. Katse, joka aisti näkymättömät haamut katonrajassa, ilkkumassa elossa olevia asukkaita saadakseen edes pienen hippusen sitä inhimillisyyttä, mikä heiltä oltiin riistetty. Talo pelästyi. Pieni tyttö oli kuin tulleissa käytettävät läpivalaisukoneet;  Et voi valehdella minulle.

   Vuonna 1890 tässä talossa oli asunut ilkeä mies. Hän oli sisimmiltään musta ja pahansuopa, minkä mahdollisti hänelle suotu vauraus, minkä hänelle oli antanut perinnöksi hänen isänsä, joka teki maan parhaita kenkiä, joita ostivat monet kuuluisat henkilöt, kuten esimerkiksi Helen Radenberg, joka oli aikoinaan kuuluisa kirjailija, mutta joka nuorena murhattiin. Tämä murhaaja, nimeltään Lars Everforest, oli hienosta sukunimestään huolimatta kovin epäonninen. Hän piti pokerista, mutta oli siinä varsin huono. Yhdistelmä, joka on ennenkin pilannut monien ihmisten valoisan tulevaisuuden laittamalla verhot kiinni ja potkaisemalla heitä kylkeen kovaan ääneen huutaen. Tällä kertaa Larsia ei kuitenkaan kylkeen potkaissut elämä, vaan hänen vuokra-isäntänsä Karl. Velka oli maksettava, joko rahalla tai sitten verellä.

   Lars keksi kuitenkin suunnitelman. Hän päätti ryöstää kuuluisan kirjailjan. Kyseinen kirjailija, joka siis oli Helen Radenburg, olisi täydellinen ryöstökohde, sillä pieni heiveröinen nainen tuskin pistäisi kovin paljon hanttiin päättäväiselle roistolle, joka kookkaan ruhonsa ansiosta olisi jo itsessään riittävän suuri uhka taivuttelemaan mahdollisesti vastusteleva nainen yhteistyöhön. Paras kuitenkin ottaa ase, ihan vaan näytön vuoksi, päätti Lars.

   Keltaisessa talossa syötiin tänä iltana puuroa. Sitä keitettiin kattilassa, jonka pohja oli musta ja halkeileva. Itse uuni oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta sen tuottama lämpö oli kuin vanhan ammattilais-veistäjän tekemä taideteos: moitteeton.

   Katson taivasta harmaan ikkunan läpi ja pohdiskelen. Ikkunan läpi taivas näyttää harmaalta, mutta ulkona taivas on kauniin sininen. Onko taivas siis harmaa vai sininen, vai miltä se näyttäisi, jos katsoisimme sitä silmiemme ulkopuolelta? Kohotan käteni ja tervehdin ohi lentävää kottaraista. Hän vastaa tervehdykseeni kuin herrasmies.

 Alive and kicking.

New stories coming up!

Patience dear readers :)

 Rakkaus on perseestä!

Rakkaus on kuin tupakka. Sitä markkinoidaan todella hienona asiana. Kaikki ketkä rakastavat kertovat miten mahtavaa se on. Rakkaus myy miljoonia musiikkikappaleita, tuottaa satoja elokuvia ja kirjoittaa tuhansia kirjoja. Mitä sitten ne ketkä ovat rakkauden uhrit?

Rakkaus on kivaa kun sitä antaa ja sitä saa. Rakkaus ei ole kivaa kun sitä yrittää antaa jollekkin joka ei sitä halua. Rakkaus muuttuu kaipuuksi, kaipuu muuttuu ikäväksi, ikävä muuttuu masennukseksi ja masennus johtaa kivuliaaseen kuolemaan. Minä olen matkalla kivuliaaseen kuolemaan. Olen ollut matkalla jo niin kauan. Kaikki tämä on rakkauden syytä. Minulle se tapahtui ilman syytä. En tilannut sitä. En tahtonut sitä. Se tuli väkisin. Se muutti iloisen ja huolettoman elämäni. Värjäsi sen harmaalla. Se jätti minut tyhjän päälle. Taistelemaan tunteitani vastaan. Tänäkin päivänä se on yhtä taistelua. Vuodesta toiseen se on ollut yhtä taistelua.

Rakkaudesta ei voi ottaa lomaa. Sama kun ei voi pistää tunteitaan jäihin vaikka haluaa. Jos olisi sellainen leikkaus missä kirurgit poistavat rakkautta aiheuttavan osan aivoista niin menisin sellaiseen maksoi mitä maksoi. En halua tätä enää. Mieluumin olen vaikka tunteeton koko loppuelämäni. Tuntuu kuin ylläni olisi kirous. En voi nauttia enää toisten onnesta, sillä se muistuttaa minua liikaa siitä miten menetin omani. En voi enää kuunnella rakkauslauluja liittämättä niitä omaan elämääni. En voi enää mennä yksin nukkumaan miettimättä sitä ihanaa valhetta joka voisi olla vierelläni. 

Rakkaus on perseestä. Erittäin perseestä. Sitä käsittelevät kirjat pitäisi polttaa. Käsitättekö te ihmiset mitä se saa meissä muissa aikaan? Onko se niin helvetin hienoa olla rakastunut kun joku toinen kierii rakkauden vuoksi paskassa hautoen itsemurhaa? Oravanpyörä mistä ei ole pakoa. Sitä rakkaus on. Se on resepti tuhoon. Se on helvetin peruspilari. Se on perseestä ja pitäisi poistaa koko maailmankaikkeudesta. Onko siitä pakko paasata kaikille? Näkeekö kukaan sitä pimeää puolta? "Rakkaus voittaa kaikki esteet." Rakkaus ei voita kaikkia esteitä. Rakkaus on este! Rakkaus on voimakas huume, joka vierotusoireineen vääntää uhrinsa nurinkurin ja polttaa ihon viheliäisellä hapolla! Siltä ei voi paeta! Siihen ei ole lääkettä. Lakatkaa ihannoimasta sitä mikä polttaa minua. Lakatkaa ihan oikeasti tunkemasta sitä ulos joka helvetin tuutista.

Väännetään tämä vielä rautalangasta kaikille jotka vielä epäröivät:

RAKKAUS ON PERSEESTÄ!

Teen nykyään musiikkia. Tietokoneella. Joten bye bye kirjottaminen! Ehkä pistän tänne tänne muutaman tarinan mitkä on tallennettuna koneella mutta muuten keskityn musiikkiin.

Toistaiseksi.