En tarkoita välttämättä sitä, että he kuolevat sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jos he katoavat jostain syystä elämästäsi, niin heidän tekonsa saattavat nousta korkeaan arvoon muistojesi avustuksella. Tämä romantisoitu kuva värjää muistoasi heistä ja ajan myötä koko yhteisen historianne. Pahat teot painavat tuoreena vaa'assa kuin lyijy, mutta aika voi tämänkin lastin keventää. 

Mietin tänään että tavoittelenko ihmistä, jota olen aina välillä seurannut kaukaa ja kuka on elämästäni poistunut. Syyni olivat mielestäni kelvolliset tämän ihmissuhteen unohtamiseen ja katumukseni on ollut pääsääntöisesti tekoni myöhäinen ajankohta. Tämän kanssa olin sinut ja elämäni saattoi jatkua ongelmitta. Mielenkiinnosta välillä katsoin hänen sosiaalisen median päivityksiä ja viimeisimpiä asioita, mitä hänelle oli sattunut. Täysin vailla emotionaalista responssia. 

Mutta miksi hetkittäinen ajatus saapuikin niin voimakkaana tänään? Käynnistin tietokoneen ja olin haltioissani, että otanpa yhteyttä pitkästä aikaa. Rationaalinen ja looginen puoleni kuitenkin ylianalysoi tätä ja pysähdyin siihen paikkaan.

Miksi?

Mikä on hyöty tuoda aiemmin haitallisena pidetty ihmissuhde takaisin elämääni? Lisää sosiaalista aktiviteettia, ilman realistista mahdollisuutta kehittyä tasolle jossa voisimme olla enemmän kuin ystäviä?

Tämä saattoi olla naamioitu epätoivo. Yritys tehdä tulta siinä, missä jäljellä oli vain tuhkaa. Vain siitä syystä, että saisimme edes syyn haaveilla. 

Haaveilun hinta..

"Toivo on ihmiselle tärkeä", sanovat jossain piireissä, mutta mitä sen eteen sopii uhrata? Onko tyynessä mielentilassa tehdyt päätökset syytä kumota, jotta saisimme toivoa paremmasta? Kuinka kauan voi toivoa muuttumattomassa tilassa, kunnes jopa epäsuotuisat muutokset alkavat kelvata?

Haaveet ja toiveet voivat olla kuin myrkky. Ne ovat kaikuja elämästä, jonka koet ehkä ansaitsevasi, mutta ne eivät ohjeista miten niihin pääsee käsiksi. Ne ovat huumeita, jotka saavat sinut tuntemaan olosi kylläiseltä, niin että heikottava olo nälkiintymisestäsi ei tuntuisi yhtä pahalta.

Siispä - en ojentanut kättäni tänään.

En tavoitellakseni kuolleita, enkä piikittääkseni itseeni haaveita.

Tietty melankolia on aina ollut kaunista omasta mielestäni, ja vaikka tämä edellä mainittu käyttäytyminen muistuttaakin puhtaasti masennusta, niin näistä ajoista jää yleensä jotain arvokasta itselle käteen. Se on kuin synkkä ja koruton vuodenaika joka vaihtuu aurinkoiseen kevään loistoon. Kontrasti tekee hyvät hetket paremmiksi. Tietynlainen kurjuus kuuluu elämän rikkaaseen antiin, se on se vaadittu varjoisa puoli auringon loisteelle.

Tämä ei ole ehkä mediaseksikkäin asia ja todellisuudessa tätä jopa vähän häpeääkin. Ei tämä edes mene edgyyn itsetuhoisaan toimintaan, vaan pelkästään aikaansamattomaan laiskuuteen. Kovaksi elämäksi tätä ei voi kutsua, saatika voimistavaksi kokemukseksi mistä itsensä kampeaa ylös kuin nousisi kuolleista. Ei. Tämä on vain maleksimista jolla on tekaistu agenda.

Mielessäni olen aina halunnut eliminoida tämän syklisyyden elämästäni. Miksi ylläpitää synkkyyttä kun voi velloa yltäkylläisessä valossa? Noh, tarkkaa syytä en tiedä että mikä tämän lankeemuksen aina aiheuttaa. Rikkinäiset ihmiset tosin ovat mielenkiintoisempia kuin ne näennäisen ehjät joilla on normaaleja ajatuksia ja vain arjellisia ongelmia. Ehkä tämä on takaraivossa oleva halu olla rikkinäisempi kuin mitä olen? Tämä on ihan konkreettinen ajatus mitä olen käsitellyt. Tasapainossa kun heilun, niin en keksi mitään hauskaa sanottavaa. Motivaatiota pursuaa ja positiivista mielialaa viljellään, mutta kaikki tämä on jotenkin - tylsää? Arvostettavia ominaisuuksia, mutta koetappa olla tälläinen. Aivan hirveää.

Muutamassa artikkelissa olen käsitellyt miten pidän eri puolista itsestäni ja sure enough, jopa tämä synkkä ja eristäytynyt minä ansaitsee rakkauteni. Mutta onko se paha asia että synkkä minä ja kontrolloiva minä sopivat yhdessä että kurjuuden tulee vallita X määrä aikaa kunnes aurinko voi taas pilkottaa? Pitäisikö kontrolloiva minä olla se aikuinen tässä suhteessa ja laittaa jalka lattiaan, että tälläistä toimintaa ei suvaita? Aurinkoinen minä kun saapuu paikalla, hän aloittaa syvällä huokauksella nähdessään että mistä pitää taas lähteä suuntaa nostamaan ylöspäin. Tiedän tämän koska synkkä aikakausi on nyt kääntynyt ja nyt alkaa taas elämä saapuvan kesän yhteydessä voittamaan. Karvat vessani lavuaarissa tarkoittaa että talven kasvanut risuparta on kateissa ja itsetunto lähtee nousemaan kuin kesän kukat talvisen lumipeiton alta.

Ähh, mikä työmaa. Mutta niin, mitä tässä syitä arpoa. Tämä syklisyys tuskin on poistumassa lähiaikoina, joten pitää koittaa löytää jotain pointteja kai tästäkin. Mitenköhän tämä syklisyys toimisi jos olisin lukittu jonkun jämähtäneen entiteetin kanssa vuorovaikutussuhteeseen? Pystyykö persoonavirtani rappeuttamaan tämän järkkymättömän kallion, vai olisiko hän kuin purjelaiva joka seilaisi virtani mukaisesti vaivattomasti eteenpäin? Onko purjeveneitä olemassakaan vai ovatko kaikki kallioita? Olenko elitisti ajattelussani että olisin jotenkin poikkeava muista. Mitä jos kaksi virtaa vain sekoittuu yhteen ja lopputulos on jotain mitä en osaa edes pohtia?

Ajatuksenjuoksua hyvät ystävät. Ajatuksia digitaalisessa paperissa. Kai tämä on jotain arkistointia, muistilevyn formatointia turhista asioista ja niiden pakkaamista talteen. Löydän arvoa näistä välillä kun luen menneisyyttä. Erilaisen ihmisen sieltä tunnistan mutta myös jotain tuttua. Jatkuva nälkä ja halu ilmaista näitä tuntemuksia ja ajatuksia, mutta jokaisesta tekstistä paistaa se turhautuminen kun en onnistu tässä. Tämäkin on vain pintakosketus maailmasta joka kuohuaa sisälläni, vain kaiku huudostani.

Tai sitten tämä on kaikki mitä se on. Ei ole mitään muuta sisällä, vain pinnan jälkeinen pohjakosketus.

Kun vesi on sumeaa, niin on vaikea nähdä kuinka syvä se on.

Who knew?

Blogi alkoi kokoelmana erinäisiä novelleja ja lyhyttarinoita joista vanhimmat ovat vuodelta 2005. Ensimmäinen blogi mihin näitä tarinoita kerättiin poistettiin kirjailijan henkilöllisyyden paljastuessa lähipiirille (oli se vakavaa silloin), joten tästä johtuen tässä versiossa vanhin julkaisu on 2009.

Myöhemmin tarinat ovat vaihtuneet ajatuksenvirran tallentamiseksi tälle sivustolle ja kokeiltu ollaan ties mitä runoista dialogeihin.

Tilkkutäkki nimimerkki kuvastaa enemmän tätä kokonaisuuden sekalaisuutta; Aiheet ja kirjoitustyylit vaihtelevat ja koko tämä kirjallisen ilmaisemisen värikäs kirjo on tämä tilkkutäkkiä muistuttava kokonaisuus.

Menestystä tai vakiintunutta lukijakuntaa ei ole tullut, vaan eipä sen perään haikaillakaan. Tämä on enemmän henkilökohtainen taltiointi ja toimii alustana mitä kautta käsittelen oman elämäni erinäisiä vaiheita ja vastoinkäymisiä. Kaikki tarinat eivät aina kumpua negatiivisista kokemuksista ja joskus vain tekee mieli kirjoittaa.

Lukijat ovat tietenkin aina tervetulleet ja kaikkia kommentteja arvostetaan. Ollaan jo voitettu kun tiedetään että ainakin muutama henkilö on tuotoksia lukenut ja saanut niistä jotain arvoa. Tämä on jotain mikä mieltä lämmittää.

Tilkkutäkki-tarinat ovat jatkossa blogin nimi ja kiitos geneeriselle Novelleja nimelle yli 10v kestäneestä yhteisestä matkasta!

Katsotaan kuinka paljon jaksaa tätä blogia muuten korjailla mm. esteettisempään suuntaan. Kauhee vaiva..

Meille rumille yksilöille yö tarjoaa loistavan suojan peittämään tämän Jumalan kasvoillemme langettaman julman vitsin, joten mahdollisuudet pitkien ja pysyvien ihmissuhteiden solmimiseks epäonnistuu vain siksi koska olemme luonteeltamme aivan perseestä. I got 99 problems - ja siihen loppuu se loru.

Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen. Pelastus pandemian aikana panemiseen löytyy internetistä. Ja ei, emme vieläkään puhu Sotkan alesta koskien UNI-peittoja. EMMEKÄ puhu internetin syvistä pornosammioista joihin yksinäinen voi hukuttaa huolensa kostea tippa kerrallaan. Puhumme internet-deittailuista, missä niljakkaat naamakalat kuten minä itse voimme rauhassa uiskennella yltäkylläisenä valinnanvaran vallitessa. Vältymme covid-tartunnoista ja voimme maskit hyllyssä, katseet pyllyssä vaihtaa ajatuksia mielekkään kumppaniehdokkaan kanssa, kunnes yhteinen sopimus voidaan solmia sukupuolielimien hieromisesta yhteen halpojen ja edullisten Sotkan UNI-peittojen alla.

Tai näin se ainakin mielekkäiden mielikuvian mukaan tapahtuisi..

Jos tekisimme deitti-sivustoista kakun, olisi se seuraavanlainen:
 

Kakkupohja seksinnälkäisiä mongoloideja joilla on kuvia moottoroiduista menopeleistä ja/tai pullottavista lihaksista. Miehinen mies, joka tarjoaa lihansa käyttöösi mutta jättää harkitusti sanaharkat sikseen. Näistä koostuu koko kattauksen runko ja sen tinkimätön perusta.

Kermainen kuorrute joka katsojille ensimmäisenä mainoskuvissa esitellään ovat nämä itsevarmat ja tavoittelemisen arvoiset arjen aateliset. Kauniit kasvot ja luksuksen täyteinen elämä. Kermaa tuottaa itse kukin kun fantasioimme edes pienestä hetkellisestä huomion hippusesta näiltä jumalallisilta olennoilta, joiden pelkkä katse saa aikaan kikatusta ja joiden lempi-asioihin kuuluu: matkustaminen, viini, eläimet ja TERVEELLISET ELÄMÄNTAVAT *cream cream*

Sitten päästään jokaisen lempparikohtaan kakussa, kirsikkaan. Kirsikka jota en ole nähnyt kakun päässä varmaan koskaan ja jonka viskaisin huoneen nurkkaan sellaisen nähdessäni, on enemmän symbolisesti merkittävä ainesosa kuin mitä se on ikinä käytännössä relevantti. Kirsikka, tuo viettelevän punainen paskalta maistuva marjan ja hedelmän sisäsiittoinen mutanttivihannes, on viimeinkin se miksi itse olen rasvaisilla nakkisormillanikin uploadannut finnisen naamani internettiin. Nimittäin kirsikka on tässä kakussa se one and only, valkoinen valas minun Moby Kullilleni - elämäni rakkaus.

Kuten sanottu, en ole eläissäni nähnyt kirsikkaa kakun päällä, kuten en ole nähnyt sitä myöskään missään deitti-sivustoilla. Ei myöskään tuo toivoa että kuten kirsikka jonka viskasin nurkkaan ensireaktioni myöten, myös elämäni valittu on swaipattu vessalla istuessani vasemmalle nurkkaan häpeämään.

Tarinalla tuntuu olevan alakuloinen loppu. Kirsikat ja elämän rakkaudet nurkassa mätänemässä. Kun laitan viimeisen supertykkäykseni kauniille ihmiselle jonka hymy herättää minussa hiljaa tyrehtyneen elämänhalun, ja kun ohjelma ilmoittaa että 160km säteellä ei ole enää sinkkuja. Kun katson viestihistoriaa ja aasialaiset robottinaiset ovat laittaneet viestiä että haluaisivat minun seuraavan heitä maanpäälliseen taivaaseen epäilyttävän hyperlinkin kautta. Kun kännykästä sammuu virta. Silloin saan viimeinkin vastaani sen kenet ansaitsen.

Heijastuu pimeästä näytöstä vain omat kasvoni jotka kivuliaaseen asentoon väännettynä yrittää saada paskaa tippumaan vessanpyttyyn ilman että suoli repeää.

Kiitos. Pysykää terveinä ja kipaiskaa hakemassa se Sotkan UNI-peitto sieltä alesta. Halpaa kun makkara.

Harmillista nämä korona-ajat sinkkujen osalta, sillä vastuutuntoista ja kypsää kumppania ei välttämättä enää kannata bongata tuolta baareista tai muista kokoontumisista koska jos siellä päätyy jonkun tapaamaan, niin todennäköisesti nuo edellä mainitut adjektiivit vaihtuvat päinvastaisiin.

Noh, aikuisia tässä suurimmaksi osaksi ollaan, joten kunhan järki pidetään menossa mukana niin kai jokainen pystyy omat päätöksensä tekemään menojensa suhteen.

Vähän erakkona ja itsepäisenä taidan pysyä tässä näppäimistön ja ruudun ääressä. Eipä menneiden vuosien riennot montaa kumppania tuottaneet muutenkaan, joten suurempi todennäköisyys olisi itselle varmaan koronatartunta kuin heila.

Noh, mietitääs näitä kahta vaihtoehtoa että kumpi päätyisi olemaan pahempi.

Koronassa odotetaan että etäisyyttä pidetään lähimmäisiin ja täysi keskittyminen annetaan tälle odottamattomalle asuinkumppanille. Tietyissä tapauksissa tämä ei juurikaan eroa siitä heilasta mitenkään.

Korona aiheuttaa kropassa ilmiöitä kuten kohoavaa lämpöä ja päänsärkyä. Heila aiheuttaa mahdollisesti näitä samoja asioita, sekä vatsassa perhosten kihelmöintiä. Niiskuttelu on koronan tapauksessa ensimmäisiä oireita, mutta heila loppuvaiheessa aiheuttaa niiskutuksen lisäksi myös itkua.

Korona on vielä suhteellisen harvinainen Suomessa, mutta omakohtainen kokemus on että ei se heilakaan helposti aina löydy. Heiloja on tietysti erilaisia ja jos ehdottomasti haluaa jonkun niin kyllä sieltä aina jotain pitäisi löytyä kun tarpeeksi etsii. Koronan tapauksessakin jos ei se haluttu mediaseksikäs Covid-19 osoita halukkuuden merkkejä, niin vähissä vaatteissa tarpeeksi kylmään ilmaan niin saat edes jotain sen suuntaista. Kummassakaan tapauksessa tämä vaihtoehtoinen lähestyminen ei tarjoa yhtä merkittävää parisuhdetta, mutta eipähän tarvitse olla yksin.

Kannattaa muistaa että mitä nuorempi on niin sitä suositeltavampaa on lähteä koronan / heilan -metsästykseen. Kummassakin tapauksessa kun on tarpeeksi nuori niin näitä voidaan jälkikäteen muistella vain huolimattomuusvirheenä ja hassuna päähänpistona. Kun ikää on 80v niin korona tai heila saattavat olla loppuelämäksi, joten olkaa mammat ja papat tarkkana tämän kanssa.

Tuli helluntaiksi korona tai heila niin muista somettaa. Anna maailman tietää että ovatko keuhkot täynnä rakkautta tai reikiä.

Aivastellaan kun tavataan ja kuten aina, pysykää terveinä ystävät!

Tarjoan maailmani kauniiksi koristeltuna, paheet piilotettuna.

Tarjoan hetken pitkää onnea, siivun täydestä.

Ja kun olet onnen kukkulan laelle noussut ja maisemaan tottunut.

Katoan kuin rakkaat muistot menneisyydestä, kuin lapsena tehdyt lupaukset.

Jätän sinut itkun kietomaksi, surun vaiennettavaksi, kaipuun kidutukseen.

Kun onni minut murtaa, minä sulan.

Kun rakkaus minut täyttää, minä tukehdun.

En kestä kipua vuoksesi, en onnen repimää elämää.

En kanssasi luomaa taivasta, en tukea en turvaa.

Itsenäisyys muista ihmisistä on vahvuus jota harvemmin arvostetaan. Eristäytyminen ja erakoituminen koetaan antisosiaalisten ihmisten toimintana ja tietynlaisena introverttiydelle antautumisena. Heikkoutta heittäytyä ja astua mukavuusrajan ulkopuolelle. Osittain täysin oikeutettua kritiikkiä, mutta harvemmin sama pätee päinvastaiseen missä itseensä perinpohjaiseen tutustumiseen ei kehoteta muuta kuin hetkellisinä kahvi+kirja momentteina joista saa inspiraationallisia kuvia instagramiin.

Ehkä kumpikaan ääripää ei ole ihanteellinen, mutta koen vahvaa subjektiivista miellekkyyttä nimenomaan erakkomaisessa lähestymistavassa, case and point: tämän hetkinen tilanne.

Kun maailmasi ja sen mielekkyys on rakennettu perusteisiin joiden ylläpitämiseen et tarvitse itsestäsi riippumattomia tekijöitä, niin järkkymättömyys ja pakan kasassa pitäminen on tämän jälkeen itsestäänselvyys. Kun kaikki on hyvin yksin niin miksi asiat eivät voisi olla loistavasti kun piristysruiskeen tavoin jonain päivänä inserttaat toisen henkilön arjen ihanuudet kanssasi jakamaan.

Voiko perusteet ylläpitää että jos korttitalo lyyhistyy niin palaat ekstaasista erakkomaiseen ekselenttiin? More on this later ...

Monet yksinäiset janoavat seuraa ja tämä epätoivo heijastuu rikkonaisina perustuksina kiinnostuneille. En sano etteikö epätoivo olisi todellista, mutta jos yksinäisyys on piinaa ja vuosia sen kanssa taistelleena et ole pystynyt tätä realiteettia karistamaan, niin tämä kertoo jotain epäimartelevaa sinusta. Tyytymättömyyteen tyytyvä ja nopeaa 180 asteen muutosta rukoileva ei ole ideaalia kumppanimateriaalia ja harva haluaa ostaa kukkavaasia sirpaleina. Pitää olla harvinaisen hyvä vaasi että olen valmis teippiä ja pikaliimaa vuoksesi ostamaan.

Vaatii myös tietynlaista välinpitämättömyyttä olla perusteet raunoilla ja vyyhti ongelmia sylissä, odottamassa ritaria ratsullaan jotta voit sysätä kaiken tämän ehjän ihmisen niskaan. Jälleen kerran, pitäisi olla aika spesiaali vaasi että se rikkinäisenä kelpaa, joten otappa hyvä ryhdikäs asento peilin edessä ja kerro speksit, sanon STOP kun riittää.

En tuomitse rikkinäisiä ihmisiä joilla on taakkaa, trust me, is okay. Mutta elämä ei parane kuin salamaniskusta jos löydät jonkun jota rakastaa. Yleensä jos se tuntuu siltä, niin pystytkö onnellisuuden kukkulaltasi arvioimaan, että onko tämän rakastetun hymy myös yhtä aito, vai tuntuiko hän hymyilevän enemmän kun ette olleet vielä yhdessä?

Vaihtoehtoisesti, älä ole nopea tuomitsemaan itseäsi mahdottomaksi tapaukseksi. Hell, minäkään en rehellisyyden nimissä koe lähestyväni tätä rajapyykkiä ja tämä sivusto on täynnä kontradiktaavaa aineistoa sen saralta. Sekaisin päästä, mutta ehjällä perusteella on ihan ok tapa luokitella itsensä. Rock on fellow weirdos!

"All I'm saying is"

Ei ole pelastajaa tässä maailmassa eikä saisikaan olla. Siivoa itse omat sotkusi tai palkkaa siivoja. Sinun ei pitäisi olla puolisosi tai SO:si työmaa jonne hän leimaa itsensä sisään joka helvetin aamu. Elämäsi voi parantua kun saat vierellesi toisen, mutta sen pitää olla elämää vaikka olisit yksinkin. Elämä ei voi syntyä vasta toisen kohdatessa, se ei ole terveellistä.

Listen..

Elämä on luopumista, jatkuvasti, kiihtyvässä määrin. Mitä pidempään elät, sen nopeammin kaikki katoaa. Sinä katoat viimeisenä jonka jälkeen tulee vain end credits. Nauti itsestäsi ja luo itsestäsi kokonaisuus, yksikössä, Minä ja minussa. Nyt on sen aika, mennä itseensä ja löytää sieltä jotain aitoa, jotain ehjää. Perustukset joiden varaan tehdä kerroksia. Että jos myrsky iskee ja kaiken tuhoaa niin on helpompi aloittaa alusta.

Pysykää terveinä ystävät.

Aku Ankka on ollut sydäntäni lähellä aina lapsuudesta tähän päivään asti. Ankkalinnan tarinat olivat ikimuistoisia ja lukemaan oppi tehokkaasti värikkäiden kuvien selaamisen ohessa. Aku Ankasta löytyi kaikki mahdolliset seikkailut etsivä-tarinoista aina sci-fi -genreen saakka, joten jo lapsena olin saanut vaikutteita kaikista kirjallisuuden teemoista mitä vain kuvitella pystyi - sarjakuvien kerronnallisten elementtien kautta tietenkin. Don Rosan "Roope Ankan Elämä ja Teot" on yksi parhaista kirjallisuuden teoksista, jonka mittapuut vetävät vertoja mille tahansa suuren sankarin syntytarinalle. Don Rosa ja Carl Barks eritoten tekivät Aku Ankan parissa Grimmin satuihin verrattavia ajattomia klassikoita, joiden syvät merkitykset lapsia miellyttävän päätarinan alta paljastuessaan antoivat aivan ainutlaatuisia näkökulmia ja henkisiä haasteita jopa varttuneille lukijoille. Carl Barksin elämältä maistuvat lyhyet tarinat loivat tulkinnanvaraista sisältöä hahmojen maailmankuvaan ja heidän ajatusmaailmaan. Filosofiset elementit muistuttivat Muumeissakin esiintyvää jokamiehen pohdintaa, missä simppelit kysymykset ja viattomilta vaikuttavat huomautukset jäävät elämään ja tarjoavat miellyttäviä hetkiä lukijan syventyessä näitä miettimään. Mielikuvituksellisen tarinan alta saattoi esimerkiksi paljastua nykypäivänäkin esiintyviä teemoja, kuten tarinassa "Kun taivaalta satoi rahaa", Carl Barks vuodelta 1951. Tarinassa käsitellään työn filosofiaa fiktiivisen tapahtuman jälkeen, minkä johdosta jokainen Ankkalinnan kansalainen eräänä päivänä rikastuu. Tarina siis vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin.

Mutta jo riittää! Aku Ankka on nimittäin raiskattu! Kauan siihen tosin meni kun ottaa huomioon miten Akun pukeutuminen miltei huutaa seksuaalista hyväksikäyttöä (Aku Ankalle pitäisi omistaa henkilökohtainen Huoramarssi, missä alaosattomissa marssivat miehet protestoivat yhteiskunnan asettamia alapään piilottamisen normeja).

Mutta Tilkkutäkki! *

Aku Ankka on edelleen valtavassa suosiossa ja suomalaiset rakastavat tätä sarjaa! Perustele saatana!

* (Rohkea kirjailija provosoi ja urheasti piiloutuu nimimerkin taakse)

Aku Ankan tarinat tekevät selvää vuosittaista sykliä. "Karhukopla parantaa tapansa, mutta tämä olikin juoni ryöstää Roope" tai vanha klassikko "Avaruuden-, Syvänmeren- tai Kadoneen sivilisaation väki aiheuttaa Roopelle taloudellisia tappioita ja tämä on korjattava" ovat vain jäävuoren huippu tässä valtavassa kierrätettyjen tarinoiden kollaasissa, jotka eivät tarjoa veteraanilukijalle kuin uusia kuvia loppuun asti kolutuissa seikkaluissa. Ei. Helvetti. Sentään! Kuinka monta kertaa pitää katsoa kun Hannu menettää onnensa vain saadakseen sen takaisin? Kuinka monta kertaa Aku ja Tulppu ystävystyy vain ollakseen vihollisia jälleen? Kuinka monta kertaa Roope perustaa oman valtion vain huomatakseen, että joutuu palaamaan vanhoihin kuvioihin jälleen? Ihan totta nyt helvetti!

...

Okei, monissa sarjoissa palataan Status Quoon ja se on ihan fine. Leikitään ajatuksella, että maailma olisikin tämmöinen, aloitetaan tarinan rakentaminen sanomalla "Mitä jos X". Esimerkkejä:

"Mitä jos Aku omistaisi Roopen omaisuuden?" (Tehty monesti)

"Mitä jos Akulla olisi Hannun onni?" (Tehty monesti)

"Mitä jos Aku olisi menestyvä jollakin alalla?" (Done done doooooooone!)

Ymmärrän ymmärrän. Vuosikymmeniä Aku Ankkaa, keksippä siinä jotain omaperäistä tarinaa. Joo, se ei olekaan se ongelma. Minä jaksaisin lukea kymmenen kertaa tarinan, missä Aku pelastaa Iineksen Isojalalta (näitä on varmaan tusina), mutta en silloin jos kaikki versiot ovat miltei identtisiä! Jokaiseen tarinaan pitäisi löytää oma tulkinta, oma tyyli tai lopputulos. Tarinan pitäisi antaa jotain erilaista aikaisempaan verrattuna, vaikka se sitten palaisikin Status Quoon. Annetaan esimerkki niin en vaikuta täysin sontaa suoltavalta sekopäältä (myöhäistä..?):

Esimerkki 1 : Tämä on nähty!

"Aku joutuu vastuuseen Roopen omaisuudesta. Aku tyrii kaiken ja Roope joutuu korjaamaan tilanteen. Aku palaa Roopen palkalliseksi tai tarina päättyy Roopen raivonpurkaukseen."

Esimerkki 2 : Tätä kaivataan!

"Aku joutuu vastuuseen Roopen omaisuudesta ja Roope vastaa Tupun Hupun ja Lupun kasvatuksesta. Roope kokee perheellistä onnea samalla kun Aku tyrii Roopen bisneksiä minkä ehtii. Tilanne palaa normaaliksi Roopen palatessa johtajan paikalle ja lopussa Aku mainitsee miten valtava omaisuus on taakka, joka estää saavuttamasta elämän pieniä iloja. Roope kuvataan pimeässä betoniseinien värittämässä toimistossaan puhumassa puhelimiin ja Akun halatessa mietteliäänä veljenpoikiaan."

Noniin, heti kärkeen: Aku Ankassa on jo tarinoita kuten esimerkissä 2 - MUTTA - ne hukkuvat esimerkin 1 kaltaisten massojen alle! Joo, tarvitaan kevyttä tavaraa, ei aina voida pommittaa lukijaa raskailla panoksilla, mutta on se nyt jumalauta jos edes kerran vuodessa löytyisi tarina, joka antaisi vanhojen klassikoiden kaltaista pohdinnan haastetta! 

Okei. Tämä rassaa minua suuresti. 

Aku Ankan naishahmot ovat stereotyyppisiä bimboja!

Ihan oikeasti katsokaa nyt näitä kuvia. Pinkkiä, rusetteja, laukulla lyömistä vailla teon oikeuttavaa motiivia (mikäli se koskaan on oikeutettua). Tämä on täysin mielikuvituksetonta soopaa!

Iines on äkkipikainen kontrollifriikki, sekä narsistinen Gold Digger. Hän vaihtaa tarpeen tullen Akusta Hannuun, eikä syyksi tarvita kuin esimerkiksi uusi auto. Vähempikin - Iines raottaa haarojaan sille, joka suostuu viemään hänet hienoon ravintolaan. Tämäkö on naishahmo, johon meidän pitäisi pystyä samaistumaan. Kolmen lapsen yksinhuoltaja-isä tekee minimipalkalla töitä tarjotakseen parasta naiselleen, joka mieluumin panee tämän keikari-serkkua?? Ja kyllä, PANEE! Hannu on maailman onnekkain hanhi. Se kuka sanoo, että tämä onnekas paskiainen ei saisi pesää aina kun haluaa on täysin sekaisin päästään. Ei ihme, että Akua niin vituttaa - hän tietää mitä Hannu pääsee tekemään ravintola-illallisen jälkeen.

Heluna on tantta pahinta laatua. Nipottava ja pinnallinen tärkeilevä tantta, joka häpeää junttimaisuutta ja yrittää päteä ylemmistöön hienostuneisuudellaan ja tärkeilevällä asenteellaan. Uskomattoman ärsyttävä ja turhamainen hahmo.

Minni on ehkä näistä kolmesta kaikkein neutraalein. Hän ei herätä juuri mielipiteitä puolesta eikä vastaan. Hän on - kuten Mikkikin - kuolettavan tylsä. Esimerkillinen miehensä rinnalla suurimmaksi osaksi seisova naishahmo, joka mielellään joutuu pulaan, jotta Mikki saa jotain motivaatiota ryhtyä sankari-puuhaan. En sanoisi tätä hyväksi käsikirjoittamiseksi, kun paras naishahmo asettuu tukevasti damsel in distress -lokerikkoon.

Ei edes puhuta Riitta Hanhesta..ei vaan jaksa..

Mummo Ankka on ihan ok.. stereotypinen.. mielikuvitukseton.. mutta ihan ok..

Mistä sitten löytyisi hyvä naishahmo? Noh...sanotaan näin että.. 

Kultu Kimallus

Kultu Kimallus on kimakka ja kunnianhimoinen nainen. Hän ansaitsee elantonsa huijaamalla ja manipuloimalla miehiä haluamallaan tavalla. Hän menee napit vastakkain Roopen kanssa ja näiden kahden välinen suhde saakin merkittävää sisältöä, joka puuttuu nykyisestä Aku Ankasta. 

Kultu kykenee pitämään puolensa kovimpia miehiäkin vastaan, eikä hän tyydy altavastaajan rooliin. Kultu ei myöskään ole pelkkä sydämetön naispaholainen, vaan hänellä on omat heikot hetkensä joiden aikana hänen haavoittuva puolensa on näkyvästi esillä. Kultu ja Roope ovat vahvoja hahmoja, joiden kunnianhimo ja unelmat ohjaavat heidän jokaista liikettään. Tämä yhteinen piirre myös vetää heitä puoleensa ja auttaa heitä täydentämään toisiaan.

Johtopäätös:

Näin kirjoitetaan toimiva naishahmo!!

On äärimmäisen turhauttavaa palata menneisiin tarinoihin ja ihailla kirjoittajien taituruutta ja mielikuvitusta, sillä nykyaikana tarinat ovat vain kalpeita varjoja entisistä. Olen keskittynyt vanhojen tarinoiden parhaisiin (Rosa-Barks), joten toki vanhoissakin lehdissä olivat omat surkeat painoksensa, mutta heillä ei ollut tätä taustamateriaalia silloin! Nykyajan kirjoittajat eivät voi perustella hahmojen geneerisiä luonteenpiirteitä tai tarinoiden kopioimista sillä, ettei hahmojen luonteenpiirteet ja menneisyys olisi establisoitu. 

Aku Ankan tarjoama potentiaali on täysin hukkaan heitetty, eivätkä tuoreet lukijat voi edes kuvitella millaista oli ennen pidellä käsissään uutta Aku Ankka -lehteä. Se ei ollut vain 10 minuutin mentaalinen Ankka-runkkaus "kivat kuvat hehhee punainen rusetti tarkoittaa tyttöhahmoa" -paskaa, vaan se oli mahdollisuus aivan uusiin maailmoihin. Niistä löytyi ennen huumoria, suuria ajatuksia, mielikuvituksellisia hahmoja ja maailmoja. Nykyään lehtiä myydään kun Aku Ankan toimitus päättää kaksi kertaa vuodessa julkaista vanhan Don Rosa jatkosarjan. Jippi-vitun-jee, kun ei osata kopioida ja tehdä uutta, niin kopioidaan vanha tarina uusiin kansiin ja myyntiluvut nousee! 

Haistakaa paska Aku Ankan kirjoittajat, jotka ette osaa luoda mitään omaa!

Haistakaa paska Aku Ankan lukijat, jotka ette vaadi kirjailijoita luomaan mitään omaa!

Daan Jippes oli myös kova jätkä, tosin en pitänyt hänen sudenpennuista läheskään niin paljon kun Rosan tai Barksin.

Tämä oli tässä! Olo helpottui! Kiitos jos jaksoit loppuun asti <33

Reviirini kattaa perheen tarpeen, mutta jalkoja tällä maalla kävelee vain kaksi. Työstän ja rakennan valtakuntaa missä olen yhtäaikaa sekä kuningas että kerjuri. Alamaiseni tarkkailevat kiiltävistä pinnoista, häilyvinä kuvina ikkunoista ja ruutujen pimeistä syövereistä. Asukkaat ovat yhtämielisesti silti tyytyväisiä valtiaan ylläpitämästä Status Quosta..

On lähisaaressa minulla viidakko. Sen puiden oksat naulattu kattoon missä voi roikkua. Köynnökset vahvaa polypropeenia joiden varassa heilua 8 kertaa yhteensä kolmesti, mutta silti 60 sekunnin taukoja pitämällä. Kivikkoinen maa joka odottaa pintaansa betonimaalia heti kun varallisuuden kertyminen valtion kassaan saadaan tasaantumaan. Nurkassa tämän saaren on havaittavissa fysiikan lakeja rikkovat ilmiöt, joissa painovoiman orjiksi tuotetut metalliset levyt rikkovat kahleensa ja kohoavat taivaisiin mieltä turruttavaan rytmiinsä.

Saarta ympäröivä suolainen meri on pieninä pisaroina syntynyt ja liikkeen voimalla yhteen saatettu kokoelma kipua ja unelmaa. Sen olemassaolo on kuin Jumalan armosta, tyhjyydestä ammennettu. Kun katson meren pintaan näen entisen alamaiseni minua tuijottamassa takaisin, karistettu ja karkotettu. Hän on luomukseni, varjoisa puoleni, puukottava veljeni ja loppuni alku. Hän katsoo, kutsuu ja odottaa..

..kivikkoisempaa tietä ja lankeamisen aikaa.

En ole sama kuin ennen. Muutun jatkuvasti. Ajatukseni lähtevät samasta paikkaa kun ennenkin, mutta päätyvät eri paikkoihin. Joskus hyvinkin lähelle siitä mistä ennen, joskus taas hyvinkin kauas entisestä.

Eroaa ajatukset ja ihmissuhteet. Joskus luotamme liikaa vain perinteisiin ja hyväksi havaittuun tapaan. Samat naamat, eri päivät. Muistot maalavat meidät joskus paremmiksi kuin mitä olemme tällä hetkellä, mutta räjähdyksen pelko pitää meidät hitaan muutoksen virrassa vaikka virtauksen suunta ei olisikaan mieleinen.

On aika räjäyttää. En voi sanoa että minut on kahlittu muiden toimesta, mutta nämä ovat pylväitä joihin olen itseni kiinnittänyt. En pidä suunnastani. En nauti tästä. Kadotin sen jossain vaiheessa, mutta hitaasti. En huomannut sitä kunnes vain löysin itseni onnettomana ja yksin eräänä päivänä muiden keskeltä.

On ehkä syy miksi juoksen aina pois ja piiloudun. Koska en nauti enää siitä mikä odottaa oven toisella puolella. Menetän osan itsestäni ja pohdin syitä kärsimyksilleni. Matkustan sydän suljettuna koska koen sen olevan jo täynnä, mutta nyt on perusteellisen siivouksen aika.

En kaipaa räjähdystä elämääni mutta en kestä tuijottaa tätä samaa metsää enää. En ole onnellinen ja tätä menoa en tule onnelliseksi. Pitää repiä itseni pois tästä veneestä ja istuttaa uusi metsä. Nämä puut ympärilläni olen valinnut kun olin lapsi ja vaikka niiden katsominen tuo mieleen ne iloiset ajat, niin nyt on aika kohdata totuus: Olen liian vanha leikkimään enään puissa.